Vasemmistoliiton poliittinen sihteeri Jussi Saramo juhli Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissaan, kuinka hallitusvasemmiston ansiosta tuloerot ovat pienentyneet ja kuinka äänestämällä Vasemmistoa pystyy vaikuttamaan.
Vale, emävale ja tilasto sanoo nyky-suomalainen sananlaskukin. Tilastoja pystyy aina tulkisemaan haluamallaan tavalla itselleen parhain päin. Totta toki ovat Saramon esittämät pienet veroprosenttien muutokset ja minimaalinen perustulon korotus, mutta sen vaikutus käytännössä tuloerojen pienemiseen on toinen asia.
Fakta on se, ettei Saramon esittämä tilasto automaattisesti kerro, että pienimmän kansanosan reaalitulot olisivat kohonneet. Kyseinen tilasto ilmaisee, että tuloerot ovat pienentyneet. Tähän voi yhtä hyvin vaikuttaa se, että korkeimman väestönosan tulot ovat pienentyneet. Tästä syystä Saramon esittämä fakta vasemmistopolitiikan vaikutuksesta ei välttämmättä kerro asiasta mitään.
Ja siltä varalta, että Saramo itse tai joku muu keksii kertoa toimeentulotuen perusosan kohonneen 25 euroa kuukautta kohden, niin en toki väitä tässä vastaan. Se on kohonnut. Ongelma on vain siinä, että se on ollut yleistä tulotasoa jäljessä jo vuosia, eikä kyseinen korotus edes korjannut viime vuosien inflaatiota.
Äänestämällä voi kyllä vaikuttaa. Toinen asia onkin, vaikuttaako Vasemmistoliitto yhtään mihinkään.
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
perjantai 13. joulukuuta 2013
Demokratian irvikuva
Viime päivinä mediassa on keskusteltu viikon takaisesta Kiakkovieras-mielenosoituksesa joka järjestettiin varjotapahtumana Tampere-talon itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Poliittisen keskustelun kenties huipentuma eri uutisointien lisäksi oli eilisiltainen Ylen A-talk keskusteluohjelma.
Keskustelijoina studiossa olivat nimettömänä pysynyt mielenosoituksen järjestäjä, Vasemmistoliiton jäsen ja opiskelija Riikka Yrttiaho, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila ja Kokoomuksen kansanedusta Jukka Kopra. Stuodiokeskustelun kaava oli hyvin yksinkertainen: mielenosoituksen järjestäjä ja Yrttiaho puolistivat mielenosoitusta ja arvoselivat hallitsevaa eliittiä, Turkkila ja Kopra pöydän toisella puolella käyttivät aikansa olkinukke-argumenttien viljelyyn ja oikeiston harrastamaan mielenosoittajien mellakoitsijoiksi leimaamiseen. Yrttiahon kyseenalaistaessa poliisin toimintaa eivät Kopra ja Turkkila huomioineet argumenttia millään tavalla vaan pitivät poliisien toimintaa täysin oikeutettuna mellakoivia mielenosoittajia vastaan.
Turkkilan ja Kopran mielipide asiasta tuli selvästi esille: jos haluat osoittaa mieltäsi, tee se joko rauhanomaisesti tai järjestötoiminnan kautta vaikuttamalla. Kuitenkin, jos vasemmistolaiseksi tai kommunistiksi itseään kutsuva henkilö osoittaa mieltään on kyseessä aina kännissä tai pilvessä (kuten Kopra mielenosoitajista sanoi) järjestetty mellakointi.
Valopilkku ohjelmassa toki oli Kommunistisen nuorisoliiton aktiivin Minna Mentulan esiintyminen insertissä jossa toimittaja viittasi myös liitomme kannanottoon. Tämän Turkkila ja Kopra toki ohittivat vanhalla kunnon "kommari ei mistään tiedä" -agumentilla, ja jättivät koko insertin käytännössä huomiotta. Huipentumansa keskustelu sai lopussa Ylen toimittajan väittäessä Mentulan ja liittomme kaipaavan Suomeen lisää mellakointia. Toivottavaa on, että kyseessä oli pelkkä lipsautus, koska liitto tuomitsee kannanotossa selvästi mellakoinnin ja vahingonaiheutamisen.
Lyhyesti ylipäätään viime päivien keskustelusta voi todeta, että selvästikkään poliittista vastamielenosoitusta ei Suomessa voi järjestää ilman, että poliittinen johto ja media vähättelevät tai tuomitsevat sen järjestämisen. Itse en puolusta kaikkia mielenosoittajien toimia, mutta haluan poliittisena toimijana kuitenkin pitää kiinni perustuslaimme takaamasta mielipiteen- ja kokoontumisen vapaudesta. Henkilökohtaisesti en myös näe syytä sille, miksi poliisi sumutti ja lievästi pahoinpiteli rauhanomaisia mielenosoitajia. Todennäköisesti samanlainen poliisin toiminta jossain muussa valtiossa olisi saanu poliittisen eliittimmekin tuomitsemaan voimakeinot. Tätä olisin myös eilisestä keskustelusta toivonut, kun studiossa sentään oli itseään kansanetujen ajajiksi mieltäviä henkilöitä.
Itse pidän edelleen kiinni liitomme kannanotosta, jossa vaadimme Suomeen lisää mielenosoituksia. Suomessa täytyy olla mahdollisuus osoittaa mieltään ilman leimaantumista mellakoisijaksi. Jos tätä tapahtuu, poljemme Suomessa alas yleisiä ihmisoikeuksia ja maamme omaa perustuslakia. Loppuun voikin todeta useasti vasemmisolaisissa piireissä kuullun vaatimuksen vapaasti suomennettuna: ei sotaa ihmisten välille, vaan sotaa luokkien välille.
Keskustelijoina studiossa olivat nimettömänä pysynyt mielenosoituksen järjestäjä, Vasemmistoliiton jäsen ja opiskelija Riikka Yrttiaho, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila ja Kokoomuksen kansanedusta Jukka Kopra. Stuodiokeskustelun kaava oli hyvin yksinkertainen: mielenosoituksen järjestäjä ja Yrttiaho puolistivat mielenosoitusta ja arvoselivat hallitsevaa eliittiä, Turkkila ja Kopra pöydän toisella puolella käyttivät aikansa olkinukke-argumenttien viljelyyn ja oikeiston harrastamaan mielenosoittajien mellakoitsijoiksi leimaamiseen. Yrttiahon kyseenalaistaessa poliisin toimintaa eivät Kopra ja Turkkila huomioineet argumenttia millään tavalla vaan pitivät poliisien toimintaa täysin oikeutettuna mellakoivia mielenosoittajia vastaan.
Turkkilan ja Kopran mielipide asiasta tuli selvästi esille: jos haluat osoittaa mieltäsi, tee se joko rauhanomaisesti tai järjestötoiminnan kautta vaikuttamalla. Kuitenkin, jos vasemmistolaiseksi tai kommunistiksi itseään kutsuva henkilö osoittaa mieltään on kyseessä aina kännissä tai pilvessä (kuten Kopra mielenosoitajista sanoi) järjestetty mellakointi.
Valopilkku ohjelmassa toki oli Kommunistisen nuorisoliiton aktiivin Minna Mentulan esiintyminen insertissä jossa toimittaja viittasi myös liitomme kannanottoon. Tämän Turkkila ja Kopra toki ohittivat vanhalla kunnon "kommari ei mistään tiedä" -agumentilla, ja jättivät koko insertin käytännössä huomiotta. Huipentumansa keskustelu sai lopussa Ylen toimittajan väittäessä Mentulan ja liittomme kaipaavan Suomeen lisää mellakointia. Toivottavaa on, että kyseessä oli pelkkä lipsautus, koska liitto tuomitsee kannanotossa selvästi mellakoinnin ja vahingonaiheutamisen.
Lyhyesti ylipäätään viime päivien keskustelusta voi todeta, että selvästikkään poliittista vastamielenosoitusta ei Suomessa voi järjestää ilman, että poliittinen johto ja media vähättelevät tai tuomitsevat sen järjestämisen. Itse en puolusta kaikkia mielenosoittajien toimia, mutta haluan poliittisena toimijana kuitenkin pitää kiinni perustuslaimme takaamasta mielipiteen- ja kokoontumisen vapaudesta. Henkilökohtaisesti en myös näe syytä sille, miksi poliisi sumutti ja lievästi pahoinpiteli rauhanomaisia mielenosoitajia. Todennäköisesti samanlainen poliisin toiminta jossain muussa valtiossa olisi saanu poliittisen eliittimmekin tuomitsemaan voimakeinot. Tätä olisin myös eilisestä keskustelusta toivonut, kun studiossa sentään oli itseään kansanetujen ajajiksi mieltäviä henkilöitä.
Itse pidän edelleen kiinni liitomme kannanotosta, jossa vaadimme Suomeen lisää mielenosoituksia. Suomessa täytyy olla mahdollisuus osoittaa mieltään ilman leimaantumista mellakoisijaksi. Jos tätä tapahtuu, poljemme Suomessa alas yleisiä ihmisoikeuksia ja maamme omaa perustuslakia. Loppuun voikin todeta useasti vasemmisolaisissa piireissä kuullun vaatimuksen vapaasti suomennettuna: ei sotaa ihmisten välille, vaan sotaa luokkien välille.
perjantai 6. joulukuuta 2013
Itsenäisyys - kaunis muisto vain
Mikä ihmeen itsenäinen Suomi? Kysymys joka on pakko näin itsenäisyyspäivän iltana esittää.
Mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Suoraan sanottuna ensimmäinen mieleyhtymäni asiassa eivät ole veteraanit. Asiat, joihin nimi minulla yhdistyy, eivät välttämätä ole niinkään itsenäisyyttä kuvaavia asioita. Itselläni sanasta tuleva ensimmäisenä mieleeni Suomen luonto, Sibelius ja muut taiteilijat historiassamme sekä ehkä pienenä asiana myös Suomen lippu. Itse en ole kokenut koskaan vahvaksi itselleni mitään suomalaista identiteettiä ja kansallismieltä-
Syytä toki on kysyä, mitä ihmettä me taas tänäänkin juhlimme? Aiheellinen kysymys viitaten alkuun onkin, onko Suomi millään mittareilla itsenäinen?
Periaatteesa meillä on olemassa oma lainsäädäntövalta, maan rajat ja mainitsemani siniristilippu. Naurettava ajatus kuitenkin alkaa jo olemaan, että esimerkiksi hallituksellamme olisi omaa päätäntävaltaa. Lähes kaikki politiikka, etenkin leikkauslistat, ovat suoraa sanelupolitiikkaa Euroopan Unionin tasolla. Fakta on se, ettei meillä nykyisten sopimusen puitteissa ole budjettivaltaa, kuten ei ole millää muullakaan unionin maalla. Budjettivalta on viime kädessä komission alaisuudessa.
Nän ollen voi toki pohtia, mitä ihmettä me puolustamme itsenäisyyspäivänä? Minä vastaisin kysymykseen toteamalla, että jotain kaunista ajatusta joka meillä joskus oli. Kommunistina ajatellen pidän toki kansojen yhtenäisyyttä tärkeänä asiana. Nykyään päätäntävalta on menossa kuitenkin toiseen suuntaan, kauemmas tavallisesta ihmisestä. Lopulta voisin mietelauseenomaisesti todeta: itsenäisyys - kuinka kaunis muisto siitä, kun asiat olivat edes hitusen paremmin.
Mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Suoraan sanottuna ensimmäinen mieleyhtymäni asiassa eivät ole veteraanit. Asiat, joihin nimi minulla yhdistyy, eivät välttämätä ole niinkään itsenäisyyttä kuvaavia asioita. Itselläni sanasta tuleva ensimmäisenä mieleeni Suomen luonto, Sibelius ja muut taiteilijat historiassamme sekä ehkä pienenä asiana myös Suomen lippu. Itse en ole kokenut koskaan vahvaksi itselleni mitään suomalaista identiteettiä ja kansallismieltä-
Syytä toki on kysyä, mitä ihmettä me taas tänäänkin juhlimme? Aiheellinen kysymys viitaten alkuun onkin, onko Suomi millään mittareilla itsenäinen?
Periaatteesa meillä on olemassa oma lainsäädäntövalta, maan rajat ja mainitsemani siniristilippu. Naurettava ajatus kuitenkin alkaa jo olemaan, että esimerkiksi hallituksellamme olisi omaa päätäntävaltaa. Lähes kaikki politiikka, etenkin leikkauslistat, ovat suoraa sanelupolitiikkaa Euroopan Unionin tasolla. Fakta on se, ettei meillä nykyisten sopimusen puitteissa ole budjettivaltaa, kuten ei ole millää muullakaan unionin maalla. Budjettivalta on viime kädessä komission alaisuudessa.
Nän ollen voi toki pohtia, mitä ihmettä me puolustamme itsenäisyyspäivänä? Minä vastaisin kysymykseen toteamalla, että jotain kaunista ajatusta joka meillä joskus oli. Kommunistina ajatellen pidän toki kansojen yhtenäisyyttä tärkeänä asiana. Nykyään päätäntävalta on menossa kuitenkin toiseen suuntaan, kauemmas tavallisesta ihmisestä. Lopulta voisin mietelauseenomaisesti todeta: itsenäisyys - kuinka kaunis muisto siitä, kun asiat olivat edes hitusen paremmin.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Työ ei ole itseisarvo
Joka kerta kun sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa yrittää keskustella suomalaisesta sosiaaliturvasta, osuu paikalle hyvin usein henkilö, jonka mukaan työttömyys on jokaisen oma ongelma, ja että sosiaalituet tulisi lakkauttaa, jotta nämä laiskiaiset saataisiin takaisin sorvin ääreen. Koska nämä kommentit hyvin usein saavat pääni kiehumaan niin ajattelin kertoa nyt kaikille muutaman faktan työttömistä ihmisistä.
Uskokaa tai älkää mutta ei, kukaan ei pidä siitä, että on työtön. Työtön harvemmin ehtii makoilemaan sohvan pohjalla koko päivää vaikka työtön olisikin. Monia tukia saadakseen, täytyy Suomessa työttömän olla aktiivisena työnhakijana TE-toimistoissa. Jos tätä ei ole, on kaupungin sosiaalitoimen kanssa kuukausittainen tappeleminen toimeentulotuista ja sen riittämättömyydestä melko aikaa vievää hommaa. Kukaan ei varmasti tee tätä "koska laiskottaa".
Miksi Suomessa sitten on työttömiä? Koska Suomessa ei vaan kertakaikkisesti ole kaikille töitä. Nyt joku ajattelee: "sössön sössön, tää on vaan tätä työttömien lätinää". Se ei ole. Kuten Heikki Ketoharju eräässä sosiaaliturvaan liittyvässä keskustelussa viikonloppuna valisti: "Elokuussa oli työttömiä virallisen tilaston mukaan noin 190 000, ja piilotyöttömiä samaisen arvion perusteella 116 000. Meillä on siis maassamme yli 300 000 työtöntä. Toisella vuosineljänneksellä avoimia työpaikkoja oli 32 500. Eli työtä riittää noin 10%:lle työttömistä.".Meillä ei kertakaikkisesti ole Suomessa tarjota työtä noin 270 000 työttömälle. Suurin osa vapaista työpaikoista on myös ns. pätkätöitä joista tämä työttömien kasvava joukko joutuu taistelemaan.
Tilannetta ei varmastikkaan helpota, että viime viikkoina ja kuukausina erilaiset yt-neuvotteluja koskevat uutiset ovat arkipäiväistyneet. Jyrki Katainen peräänkuuluttaa toki yhteistä vastuuta ja onkin ensi vuoden budjetissa leikkaamassa monta kymmentä tuhatta työpaikka julkiselta puolelta. Eli 20 000 työtöntä lisää pottiin taistelemaan vähistä avoimista työpaikoista.
Työttömät itse eivät yleensä ole syyllisiä omaan tilanteeseensa. Syy on nykyinen taloustilanne (lue talousjärjestelmä). Nykyinen talouden alamäki ei vai korjaa työllisyystilanteita paremmaksi. Ne pikemminkin lisääntyvät riippumatta tukityöllistämis taikatempuista ja muista hallituksen toimenpiteistä.
Se, miksi työttömyys ylipäätään nähdään jotenkin pahana ja iljettävänä elämäntilanteena on se, että nykyisessä talousjärjestelmä on tehnyt työn tekemisestä itsessään arvon. Työn ei tulisi olla itseisarvo vaan välinearvo eli työtä tehdään koska asioita pitää saada hoidetuksi. Ei siksi, että työtä on tehtävä koska on reilua, että kaikki tekee töitä ja elättää itsensä. Toki tätä asiaa ei tässä talousjärjestelmässä korjata. Vallankumous, anyone?
Uskokaa tai älkää mutta ei, kukaan ei pidä siitä, että on työtön. Työtön harvemmin ehtii makoilemaan sohvan pohjalla koko päivää vaikka työtön olisikin. Monia tukia saadakseen, täytyy Suomessa työttömän olla aktiivisena työnhakijana TE-toimistoissa. Jos tätä ei ole, on kaupungin sosiaalitoimen kanssa kuukausittainen tappeleminen toimeentulotuista ja sen riittämättömyydestä melko aikaa vievää hommaa. Kukaan ei varmasti tee tätä "koska laiskottaa".
Miksi Suomessa sitten on työttömiä? Koska Suomessa ei vaan kertakaikkisesti ole kaikille töitä. Nyt joku ajattelee: "sössön sössön, tää on vaan tätä työttömien lätinää". Se ei ole. Kuten Heikki Ketoharju eräässä sosiaaliturvaan liittyvässä keskustelussa viikonloppuna valisti: "Elokuussa oli työttömiä virallisen tilaston mukaan noin 190 000, ja piilotyöttömiä samaisen arvion perusteella 116 000. Meillä on siis maassamme yli 300 000 työtöntä. Toisella vuosineljänneksellä avoimia työpaikkoja oli 32 500. Eli työtä riittää noin 10%:lle työttömistä.".Meillä ei kertakaikkisesti ole Suomessa tarjota työtä noin 270 000 työttömälle. Suurin osa vapaista työpaikoista on myös ns. pätkätöitä joista tämä työttömien kasvava joukko joutuu taistelemaan.
Tilannetta ei varmastikkaan helpota, että viime viikkoina ja kuukausina erilaiset yt-neuvotteluja koskevat uutiset ovat arkipäiväistyneet. Jyrki Katainen peräänkuuluttaa toki yhteistä vastuuta ja onkin ensi vuoden budjetissa leikkaamassa monta kymmentä tuhatta työpaikka julkiselta puolelta. Eli 20 000 työtöntä lisää pottiin taistelemaan vähistä avoimista työpaikoista.
Työttömät itse eivät yleensä ole syyllisiä omaan tilanteeseensa. Syy on nykyinen taloustilanne (lue talousjärjestelmä). Nykyinen talouden alamäki ei vai korjaa työllisyystilanteita paremmaksi. Ne pikemminkin lisääntyvät riippumatta tukityöllistämis taikatempuista ja muista hallituksen toimenpiteistä.
Se, miksi työttömyys ylipäätään nähdään jotenkin pahana ja iljettävänä elämäntilanteena on se, että nykyisessä talousjärjestelmä on tehnyt työn tekemisestä itsessään arvon. Työn ei tulisi olla itseisarvo vaan välinearvo eli työtä tehdään koska asioita pitää saada hoidetuksi. Ei siksi, että työtä on tehtävä koska on reilua, että kaikki tekee töitä ja elättää itsensä. Toki tätä asiaa ei tässä talousjärjestelmässä korjata. Vallankumous, anyone?
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Poliittista apatiaa vastaan
Poliittinen apatius on valitettavan yleistä Suomessa. Siitä kertovat niin eri puolueiden kuin kansalaisjärjestöjen jäsenmäärät ja nukkuvien äänestäjien suuri määrä vaaleista toiseen.
Syitä poliittiseen toimimattomuuteen kuulee lähes päivittäin. Yleisimpiä ovat mm. "ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään", "ihan kiva juttu mutta ei tää maailma/järjestelmä kuitenkaan mihinkään muutu" tai "en mä osaa tehdä mitään".
Nämä ovat pelkästään tekosyitä siihen,että voi hyvällä perusteella jättäytyä sohvan pohjalle makaamaan. Kahdessa ensimmäisessä syyssä on kyse vain uskosta tulevaisuuteen. Tottakai tulevaisuus muuttuu kun sitä riittävän moni tahtoo. Esimerkkejä ei tarvitse hirveän kaukaa historiasta kaivella. Ja jälkimmäisin on vain ihan silkka tekosyy. Itsekkään en varmasti ole ensimmäistäkään blogitekstiä osannut kirjoittaa, tapahtumaa järjestää tai torilla feissata ennen kuin olen näitä asioita oikeasti ruvennut tekemään. Ei mitään osaa tehdä jos ei koskaan yritä.
Kaikilla kuitenkin on mielipiteitä useista asioista ja halua muuttaa niitä. Hyvänä esimerkkinä opintotukijärjestelmä. Luultavasti suurinosa opiskelijoista on sitä mieltä, että tuki on aivan liian pieni elämiseen. Kuitenkin harvoin suuret opiskelijajärjestötkään saavat suuria mielenosoituksia aikaan asian suhteen. Myös kuntaliitokset ja mahdollisten sotealueiden perustaminen on varmasti asia, johon kaikilla on jonkinlainen kanta.
Fakta on toki se, minkä itsekkin olen politiikassa toimiessani huomannut, eli mitä lähempää asia koskettaa ihmisen omaa elämää sitä varmemmin hän on muodostanut siitä mielipiteen ja yleensä myös on varmemmin mukana osoittamassa sitä. Taas suuremmat asiat tuntuvat kaukaisilta eivätkä ne kiinnosta. Valitettavasti suuretkin asiat lopulta vaikuttavat meidän jokaisen elämään. Vaikka Eu-politiikka ja Kreikan tukipaketit tuntuvat normaalista suomalaisesta kaduntallaajasta kaukaiselta asiasta, on se kuitenkin nykyiseen sisäpolitiikkaammekin vaikuttava asia, kun kyse on hallituksen esittämästä "kestävyysvajeesta".
Lyhyesti ja ytimekkäästi tiivistettynä vanha lentävä lause joka kuvaa tätä asiaa harvinaisen hyvin jokaiselle, vapaasti suomennettuna: entäpä jos lopetamme sen kutsumisen politiikaksi, ja rupeamme sitävastoin käyttämään nimitystä ELÄMÄ. Ehkä se sitten alkaisi kiinnostavaan rahtusen verran enemmän... Toivottavasti.
Syitä poliittiseen toimimattomuuteen kuulee lähes päivittäin. Yleisimpiä ovat mm. "ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään", "ihan kiva juttu mutta ei tää maailma/järjestelmä kuitenkaan mihinkään muutu" tai "en mä osaa tehdä mitään".
Nämä ovat pelkästään tekosyitä siihen,että voi hyvällä perusteella jättäytyä sohvan pohjalle makaamaan. Kahdessa ensimmäisessä syyssä on kyse vain uskosta tulevaisuuteen. Tottakai tulevaisuus muuttuu kun sitä riittävän moni tahtoo. Esimerkkejä ei tarvitse hirveän kaukaa historiasta kaivella. Ja jälkimmäisin on vain ihan silkka tekosyy. Itsekkään en varmasti ole ensimmäistäkään blogitekstiä osannut kirjoittaa, tapahtumaa järjestää tai torilla feissata ennen kuin olen näitä asioita oikeasti ruvennut tekemään. Ei mitään osaa tehdä jos ei koskaan yritä.
Kaikilla kuitenkin on mielipiteitä useista asioista ja halua muuttaa niitä. Hyvänä esimerkkinä opintotukijärjestelmä. Luultavasti suurinosa opiskelijoista on sitä mieltä, että tuki on aivan liian pieni elämiseen. Kuitenkin harvoin suuret opiskelijajärjestötkään saavat suuria mielenosoituksia aikaan asian suhteen. Myös kuntaliitokset ja mahdollisten sotealueiden perustaminen on varmasti asia, johon kaikilla on jonkinlainen kanta.
Fakta on toki se, minkä itsekkin olen politiikassa toimiessani huomannut, eli mitä lähempää asia koskettaa ihmisen omaa elämää sitä varmemmin hän on muodostanut siitä mielipiteen ja yleensä myös on varmemmin mukana osoittamassa sitä. Taas suuremmat asiat tuntuvat kaukaisilta eivätkä ne kiinnosta. Valitettavasti suuretkin asiat lopulta vaikuttavat meidän jokaisen elämään. Vaikka Eu-politiikka ja Kreikan tukipaketit tuntuvat normaalista suomalaisesta kaduntallaajasta kaukaiselta asiasta, on se kuitenkin nykyiseen sisäpolitiikkaammekin vaikuttava asia, kun kyse on hallituksen esittämästä "kestävyysvajeesta".
Lyhyesti ja ytimekkäästi tiivistettynä vanha lentävä lause joka kuvaa tätä asiaa harvinaisen hyvin jokaiselle, vapaasti suomennettuna: entäpä jos lopetamme sen kutsumisen politiikaksi, ja rupeamme sitävastoin käyttämään nimitystä ELÄMÄ. Ehkä se sitten alkaisi kiinnostavaan rahtusen verran enemmän... Toivottavasti.
torstai 15. elokuuta 2013
Koulutus vain osa tuottavuutta?
Suomalainen ajatus koulutuksesta on retuperällä.Koulutus tuntuu nykyään tähtäävän vain siihen, että jokainen työllistyisi heti opinnot päätettyään. Ja koulutuksensa toki jokaisen pitäisi hoitaa tavoiteajassa. Ensin toiseen asteen koulutus ja siitä suorassa putkessa korkeakouluopintoihin, joista pihalle 4,5 vuoden minimiaikataulussa mielummin vaikka nopeamminkin.
Jo lähtökohtana olettaa, että jokainen nuori valmistuisi tavoiteajassa, on järjetön. Toki on ihmisiä jotka näin tekevät. Joissan tapauksissa joku haluaa kuitenkin opintojensa välissä pitää välivuoden, miehille se on käytännössä pakollista yleisen asevelvollisuuden takia. Lisäksi viime vuonna julkistettu lakiesitys ehdottaa, ettei kahden peräkkäisen toisen asteen oppilaitoksen käyminen olisi enää mahdollista ainakaan opintotuen saannin osalta. Näin ollen siis lukiosta olisi pakko suunnata korkeakouluopintoihin eikä voisi kolmen vuoden miettimisen jälkeen kouluttaa itseään vaikkapa LVI-asentajaksi tai parturikampaajaksi.
Myös ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta tavoiteajassa valmistuminen on osittain utopista ajattelua. Hyvin usealla alalla tavoiteajat ovat opiskelun määrään nähden tiukat. Lisäksi epävarma työnsaanti koulutuksen jälkeen ei ainakaan lisää opiskelumotivaatiota ja nopeaa valmistumista ammattiinsa.
Valtio myös ohjailee nuoria oikeiksi katsomilleen aloille vähentämällä aloituspaikkoja "vähenmmän tuottavilta" aloilta. Yksi näistä tuottamattomista aloista on oma alani eli kulttuuriala. Aloitan muutaman viikon kuluttua opiskelut musiikkipedagogiksi eli valmistuttuani koulusta, ehkä 4,5 vuoden tavoiteajassa, olen ammattitaitoinen pianonsoitonopettaja. Nykyisillä työnäkymillä saan opiskelujeni jälkeen todennäköisesti suunnata muun alan työtehtäväviin tai työttömyyskortistoon. Sama tilanne koskee myös muita kulttuurialoja ja monia humanistisia aineita yliopistossa joista ei käytännössä saa mitään tiettyä pätevyyyttä ammattiin. Tämän vuoksi valtio katsoo, että näiden alojen vuosittaisia aloituspaikkoja tulee vähentää, koska aloilta valmistuvat nuoret ovat taakka yhteiskunnalle.
Minulla on mielessäni radikaali ehdotus: jospa jokainen ihminen, nuori tai vanha, opiskelisi alalla, joka häntä itseään kiinnostaa. Esimerkiksi lukioiden ammatinvalintaohjauksissa ei kerrota siitä, kuinka kannattaa hakeutua kone- ja tuotantotekniikan opiskelijaksi, kun tältä alalta olisi töitä tiedossa, vaan kannustaa nuoria löytämään se oma kiinnostuksen kohteensa. Tätä periaatetta olen itse monien valtion virkamiesten närkästykseksi yrittänyt noudattaa. Tiedän toki, että musiikkipedagogin tutkinnolla tulevat työt omalla alallani ovat kiven alla. Mutta mielummin opiskelen musiikkia, alaa joka minua henkilökohtaisesti kiinnostaa ja josta en saa töitä, kuin alalla, josta työnsaanti olisi todennäköistä mutta pinna opiskeluihin palaisi parin opiskeluvuoden jälkeen motivaation puutteen johdosta alaani kohtaan.
Tämä toki johtaisi siihen mikä alunperinkin on koulutuksen tarkoituksen ollut, eli ihmisten itsensä sivistäminen. Jospa siis siirrytään pois pelkän tuottavuuden ajattelusta koulutukseen liittyen. Tämä voisi johtaa myös siihen, että meillä on tulevaisuudessa ihmisiä, jotka vielä lähempänä eläkeikääkin jaksavat töissään, koska ovat kouluttautuneet ja mahdollisesti työllistyneet alalle joka heitä itseään on kiinnostanut. Siirrytäisiinkö siis tuottavuuden sijasta sivistyksen kasvuun?
Jo lähtökohtana olettaa, että jokainen nuori valmistuisi tavoiteajassa, on järjetön. Toki on ihmisiä jotka näin tekevät. Joissan tapauksissa joku haluaa kuitenkin opintojensa välissä pitää välivuoden, miehille se on käytännössä pakollista yleisen asevelvollisuuden takia. Lisäksi viime vuonna julkistettu lakiesitys ehdottaa, ettei kahden peräkkäisen toisen asteen oppilaitoksen käyminen olisi enää mahdollista ainakaan opintotuen saannin osalta. Näin ollen siis lukiosta olisi pakko suunnata korkeakouluopintoihin eikä voisi kolmen vuoden miettimisen jälkeen kouluttaa itseään vaikkapa LVI-asentajaksi tai parturikampaajaksi.
Myös ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta tavoiteajassa valmistuminen on osittain utopista ajattelua. Hyvin usealla alalla tavoiteajat ovat opiskelun määrään nähden tiukat. Lisäksi epävarma työnsaanti koulutuksen jälkeen ei ainakaan lisää opiskelumotivaatiota ja nopeaa valmistumista ammattiinsa.
Valtio myös ohjailee nuoria oikeiksi katsomilleen aloille vähentämällä aloituspaikkoja "vähenmmän tuottavilta" aloilta. Yksi näistä tuottamattomista aloista on oma alani eli kulttuuriala. Aloitan muutaman viikon kuluttua opiskelut musiikkipedagogiksi eli valmistuttuani koulusta, ehkä 4,5 vuoden tavoiteajassa, olen ammattitaitoinen pianonsoitonopettaja. Nykyisillä työnäkymillä saan opiskelujeni jälkeen todennäköisesti suunnata muun alan työtehtäväviin tai työttömyyskortistoon. Sama tilanne koskee myös muita kulttuurialoja ja monia humanistisia aineita yliopistossa joista ei käytännössä saa mitään tiettyä pätevyyyttä ammattiin. Tämän vuoksi valtio katsoo, että näiden alojen vuosittaisia aloituspaikkoja tulee vähentää, koska aloilta valmistuvat nuoret ovat taakka yhteiskunnalle.
Minulla on mielessäni radikaali ehdotus: jospa jokainen ihminen, nuori tai vanha, opiskelisi alalla, joka häntä itseään kiinnostaa. Esimerkiksi lukioiden ammatinvalintaohjauksissa ei kerrota siitä, kuinka kannattaa hakeutua kone- ja tuotantotekniikan opiskelijaksi, kun tältä alalta olisi töitä tiedossa, vaan kannustaa nuoria löytämään se oma kiinnostuksen kohteensa. Tätä periaatetta olen itse monien valtion virkamiesten närkästykseksi yrittänyt noudattaa. Tiedän toki, että musiikkipedagogin tutkinnolla tulevat työt omalla alallani ovat kiven alla. Mutta mielummin opiskelen musiikkia, alaa joka minua henkilökohtaisesti kiinnostaa ja josta en saa töitä, kuin alalla, josta työnsaanti olisi todennäköistä mutta pinna opiskeluihin palaisi parin opiskeluvuoden jälkeen motivaation puutteen johdosta alaani kohtaan.
Tämä toki johtaisi siihen mikä alunperinkin on koulutuksen tarkoituksen ollut, eli ihmisten itsensä sivistäminen. Jospa siis siirrytään pois pelkän tuottavuuden ajattelusta koulutukseen liittyen. Tämä voisi johtaa myös siihen, että meillä on tulevaisuudessa ihmisiä, jotka vielä lähempänä eläkeikääkin jaksavat töissään, koska ovat kouluttautuneet ja mahdollisesti työllistyneet alalle joka heitä itseään on kiinnostanut. Siirrytäisiinkö siis tuottavuuden sijasta sivistyksen kasvuun?
tiistai 13. elokuuta 2013
Koska meidän piti valita?
Välillä yleistä julkista keskustelua seuratessa herää mieleen kysymys, että koska oli se päivä jolloin jokaisen suomalaisen tuli valita onko Usa:n vai Venäjä puolella? Itse olen tämän päivän luultavasti missannut totaalisesti. Johtunee toki varmaan siitä, että valinta liittyy 80-luvun vanhoihin juoksuhautoihin ja itse olen syntyny vasta 90-luvun puolella.
Tehdään nyt siis asia selväksi. Ei, minä en kannata Usa:ta, Venäjää, Kiina, Pohjois-Koreaa, Irania. Syyriaa yms. valtioita. Se,että arvostelen Usa:n toimia ei ole automaattinen kannatuspuheenvuoro Usa:ta vastustavia maita kohtaa.
Kaikissa edellämainituissa maissa on ongelmansa. Iran ja Syyria ovat Islaminuskoisia fanaattisia osin diktatuureja. Pohjois-Koreasta ja demokratiasta tai sosialismista jota minä kannatan ei voi puhua samassa lauseessa. Sama koskee myös Kiinaa joka on vuosi vuodelta siirtymässä enemmän kohti markkinatalousjohtoista talousjärjestelmää. Venäjä on yhtä paha kuin Usa. En kuitenkaan monien suomalaisten tavoin näe valtiona meille tällä hetkellä suurena turvallisuusuhkana.Usa:an ongelmat ovat varmaan kaikille selviä: kapitalismi ja maailmanpoliisin asenne ympäri maailmaa.
Nousisimmeko siis jo pois juoksuhaudoista ja näkisimme maailman, ei niinkään idän ja lännen vastakkainasetteluna, vaan kamppailuna työläisten ja omistavan luokan välillä. Luokkaerot ovat maailmassa kasvamassa valtiosta riippumatta. Tätä vastaan tulee taistella eikä pitäytyä vanhoissa homehtuneissa maailmankuvissa.
Tehdään nyt siis asia selväksi. Ei, minä en kannata Usa:ta, Venäjää, Kiina, Pohjois-Koreaa, Irania. Syyriaa yms. valtioita. Se,että arvostelen Usa:n toimia ei ole automaattinen kannatuspuheenvuoro Usa:ta vastustavia maita kohtaa.
Kaikissa edellämainituissa maissa on ongelmansa. Iran ja Syyria ovat Islaminuskoisia fanaattisia osin diktatuureja. Pohjois-Koreasta ja demokratiasta tai sosialismista jota minä kannatan ei voi puhua samassa lauseessa. Sama koskee myös Kiinaa joka on vuosi vuodelta siirtymässä enemmän kohti markkinatalousjohtoista talousjärjestelmää. Venäjä on yhtä paha kuin Usa. En kuitenkaan monien suomalaisten tavoin näe valtiona meille tällä hetkellä suurena turvallisuusuhkana.Usa:an ongelmat ovat varmaan kaikille selviä: kapitalismi ja maailmanpoliisin asenne ympäri maailmaa.
Nousisimmeko siis jo pois juoksuhaudoista ja näkisimme maailman, ei niinkään idän ja lännen vastakkainasetteluna, vaan kamppailuna työläisten ja omistavan luokan välillä. Luokkaerot ovat maailmassa kasvamassa valtiosta riippumatta. Tätä vastaan tulee taistella eikä pitäytyä vanhoissa homehtuneissa maailmankuvissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)