Suomi viettää tänä vuonna 100-vuotis juhlavuottaan. Vuosi on täynnä erilaisia juhlallisuuksia, puheita ja tapahtumia, joissa muistellaan historiaa, pohditaan mitä on suomalaisuus ja ennen kaikkea juhlitaan itsenäisyytemme pitkää ikää.
Mutta mikä on se Suomi, se yhteinen Suomemme, jossa elämme ja jonka eteen näemme vaivaa?
Suomen valtion politiikka on mennyt viime vuosina kovaa vauhtia päin metsää. On leikkauksia ja kikyä. Ajatus siitä, että näillä toimenpiteillä yhteinen Suomemme lähtee nousuun.
SOS-hallituksen ajatus yhteiskunnasta tuntuu lähtevän siitä, että meillä jokaisella on velvollisuus olla yhteiskunnan kannalta ”tuottavia”. Täytyy kouluttautua tavoiteajassa, saada työ jolla elättää itsensä, maksaa veronsa ja laskunsa ajallaan. Tällä tavalla yhteiskunta pyörii.
Samaan aikaan varallisuuserot rikkaimman ja köyhimmän yhteiskuntaluokan välillä syvenevät. Köyhiltä leikataan tukia, opiskelijat laitetaan elämään entistä enemmän lainan varassa. Samalla kuitenkin on varaa olla nostamatta yhteisöveroa tai pääomaveroa ja autoveroakin on varaa laskea, että uuden auton saisi halvemmalla. Auton käytöstä toki rangaistaan tasapuoleisesti polttoaineverotuksen ja käyttöveron korotuksilla.
Meillä kaikilla on siis velvollisuus Suomesta, velvollisuus pitää sen pyörät pyörimässä. Mutta miksi yhteiskunnallamme ei ole velvollisuutta pitää huolta minusta, muista opiskelijoista ja tuilla elävistä. Miksi vain tavallisella veronmaksajalla on vastuu. Miksei poliitikoilla ja päättäjillä? Miksi Suomi ei enää halua ottaa vastuuta vähäosaisistaan?
Tuntuu, että yhteen hiileen puhaltamisesta puhutaan vain hienoissa juhlapuheissa tai silloin kun perustellaan, miksi niillä joilla vähiten on, täytyy leikata hieman lisää.
Hyvinvoinnista ja yhteisöllisyyden ihanteista on helppoa puhua, niitä on helppoa arvostaa yli aate ja puoluerajojen. Käytännön toimet ja poliittiset päätökset ovat kuitenkin se, jolla arvostusta mitataan. Se ei ole viime vuosina osoittanut, että yhteiskunnan heikko-osaisista pidettäisiin aidosti huolta.
Miksi minun täytyisi olla ylpeä ja kiitollinen Suomesta joka ei tee minun puolestani mitään, jolle minä olen vain kuluerä niin kauan kuin olen veronmaksaja? On vaikeaa tuntea ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä nykypäivänä.
Mikä on se meidän yhteinen Suomemme? Se on historiassa, ja puheissa, ihanteissa vapaudesta ja demokratiassa. Minulle hyvinvoinnin ja vapauden arvot ovat kuitenkin juhlapuheita konkreettisempia asioita. Niitä minä en Suomessa enää näe.
Teksti julkaistu alunperin 9.1.2017 SKP:n kommunistiblogissa
Mutta mikä on se Suomi, se yhteinen Suomemme, jossa elämme ja jonka eteen näemme vaivaa?
Suomen valtion politiikka on mennyt viime vuosina kovaa vauhtia päin metsää. On leikkauksia ja kikyä. Ajatus siitä, että näillä toimenpiteillä yhteinen Suomemme lähtee nousuun.
SOS-hallituksen ajatus yhteiskunnasta tuntuu lähtevän siitä, että meillä jokaisella on velvollisuus olla yhteiskunnan kannalta ”tuottavia”. Täytyy kouluttautua tavoiteajassa, saada työ jolla elättää itsensä, maksaa veronsa ja laskunsa ajallaan. Tällä tavalla yhteiskunta pyörii.
Samaan aikaan varallisuuserot rikkaimman ja köyhimmän yhteiskuntaluokan välillä syvenevät. Köyhiltä leikataan tukia, opiskelijat laitetaan elämään entistä enemmän lainan varassa. Samalla kuitenkin on varaa olla nostamatta yhteisöveroa tai pääomaveroa ja autoveroakin on varaa laskea, että uuden auton saisi halvemmalla. Auton käytöstä toki rangaistaan tasapuoleisesti polttoaineverotuksen ja käyttöveron korotuksilla.
Meillä kaikilla on siis velvollisuus Suomesta, velvollisuus pitää sen pyörät pyörimässä. Mutta miksi yhteiskunnallamme ei ole velvollisuutta pitää huolta minusta, muista opiskelijoista ja tuilla elävistä. Miksi vain tavallisella veronmaksajalla on vastuu. Miksei poliitikoilla ja päättäjillä? Miksi Suomi ei enää halua ottaa vastuuta vähäosaisistaan?
Tuntuu, että yhteen hiileen puhaltamisesta puhutaan vain hienoissa juhlapuheissa tai silloin kun perustellaan, miksi niillä joilla vähiten on, täytyy leikata hieman lisää.
Hyvinvoinnista ja yhteisöllisyyden ihanteista on helppoa puhua, niitä on helppoa arvostaa yli aate ja puoluerajojen. Käytännön toimet ja poliittiset päätökset ovat kuitenkin se, jolla arvostusta mitataan. Se ei ole viime vuosina osoittanut, että yhteiskunnan heikko-osaisista pidettäisiin aidosti huolta.
Miksi minun täytyisi olla ylpeä ja kiitollinen Suomesta joka ei tee minun puolestani mitään, jolle minä olen vain kuluerä niin kauan kuin olen veronmaksaja? On vaikeaa tuntea ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä nykypäivänä.
Mikä on se meidän yhteinen Suomemme? Se on historiassa, ja puheissa, ihanteissa vapaudesta ja demokratiassa. Minulle hyvinvoinnin ja vapauden arvot ovat kuitenkin juhlapuheita konkreettisempia asioita. Niitä minä en Suomessa enää näe.
Teksti julkaistu alunperin 9.1.2017 SKP:n kommunistiblogissa
