On kesä ja lomakausi. Monille työssäkäyville tämä on mukavaa aikaa nauttia auringosta ja lämpimistä päivistä. Opiskelijalle tämä tarkoittaa tiukemman toimeentulon aikaa.
Meillä Suomessa valtio ja Kela olettavat, että opiskelija opiskelee vain 9 kuukautta vuodessa. Tämän saman logiikan mukaan valtiolla ei ole velvollisuutta taata opiskelijalle toimeentuloa ympärivuotisesti, vaan se katkeaa aina kesäkuukausiksi. Toki kikkailemaan pystyy, esimerkiksi tekemällä riittävän määrän kesäopintoja ja näin kerryttämällä opintopisteitä, joilla saa tuet myös kesäkuukausilta.
Jos kesällä ei halua opiskella, on käytännössä valittava kahden vaihtoehdon väliltä: mentävä töihin tai nostettava opintolainaa. Jos opintolainaa ei halua jostain syystä nostaa, esimerkiksi siksi, että oma työllistyminen valmistumisen jälkeen näyttää epätodennäköiseltä tai ainakin heikolta, on opiskelija pakotettu menemään töihin. Opiskelija ei ole oikeutettu kesäaikana minkäänlaisiin työttömyystukiin tai muihin etuuksiin. Useat kaupungit ja kunnat eivät myönnä opiskelijalle toimeentulotukea ennen kuin koko vuoden opintolainamäärä on kokonaan nostettu pankista.
Hyvä kysymys onkin, mikä opiskelijan status kesäkuukausina on. Kela ei toisaalta katso opiskelijan olevan oikeutettu opintotukeen ilman kesäopintoja, mutta taas toisaalta TE-keskus ei katso opiskelijan olevan työtön, koska tämä on kirjoilla oppilaitoksessa.
Edeltävät asiat johtavat siihen, että opiskelijan täytyy yhdeksän kuukautta täysipäiväisesti opiskeltuaan viettää kesälomansa töissä. Käytännössä opiskelijalla ei ole oikeutta nauttia koululaisille ja palkkatöissä oleville kuuluvasta kesälomasta. Töiden saaminen kesäksi onkin sitten etenkin suurissa opiskelijakaupungeissa kiven alla. Yhtä kesätyöpaikkaa kohden on moninkertainen määrä työttömiä opiskelijoita hakemassa paikkaa.
Ylipäätään ympärivuotinen opiskelu ja/tai kesällä ja opintojen ohessa tehtävä työ ei ainakaan helpota tiukkenevissa tavoiteajoissa pysymistä. Ei kukaan oleta työntekijöiltä, että he työskentelevät ilman lomia ympäri vuoden. Kuitenkin, jos olet opiskelija, on tällainen oletus Kelan ja muiden valtion virastojen kannalta itsestäänselvä.
Pitäisikö siis oikeasti ajatella myös opiskelijoiden hyvinvointia ja taata heille ympärivuotinen toimeentulo ilman jatkuvaa töissä rehkimistä. Näin meillä saattaisi olla tulevaisuudessa työntekijöitä, jotka ovat valmistuneet tavoiteajassa eivätkä saaneet ”burn outia” ennen työelämään pääsyään. Tällä tavoin opiskelukin olisi tehokkaampaa ja sitä kautta laadukkaampaa.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Vastine Helsingin sanomien artikkeliin "Nuorta kommunistia eivät äänestä edes kaverit" 13.7.2014
Helsingin Sanomat julkaisi eilen artikkelin, jossa se käsitteli nykypäivän kommunistinuorten elämää ja Kommunistisen nuorisoliiton toimintaa. Haastattelu tuntui omalta osaltani menneen onnistuneesti. Juttu itsessään oli kuitenkin mielestäni todella pilkallinen ja ala-arvoinen.
Helsingin sanomien toimittaja kävi haastattelemassa minua kuun alussa. Haastattelussa käsiteltiin kommunistista aatetta, vallankumous ja demokratiakäsityksiäni sekä tämän hetkistä toimintaamme niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla. Lopputulos oli se, että juttu esittää minut hiljaisena vätyksenä, joka joskus kuuli sanan kommunismi ja liittyi liittoon eikä ole elämässään sen ihmeempää tehnyt kuin lukenut Harry Pottereita.
En itseeni toki viitsi asioita ottaa. Jos jokainen loanheitto ja aatteeni vähättely olisi saanut minut vaihtamaan kantaani, niin en olisi moneen vuoteen järjestötoiminnassa mukana ollut, jos ylipäätään olisin mukaan lähtenytkään. En henkilökohtaisesti muista haastattelijan kertaakaan pyytäneen minua toistamaan mitään, vaikka hän näin jutussaan väittääkin.
Ylipäätään toimittajan asenne paistaa tekstistä räikeästi läpi, esimerkiksi hänen puhuessaan Kiakkovieras-mielenosoituksesta sekalaisena joukkona vasemmistolaisia, anarkisteja ja humalaisia. On outoa, miten varteenottavana valtamediana itseään pitävä päivälehti edes päästää tällaisen jutuksi naamioidun mielipidetekstin läpi. Toki kyseessä on Helsingin Sanomat, mikä selittänee asian.
Se, mikä Hesarin jutussa eniten kismittää, on se, että meidän hyvät haastattelumme on heitetty romukoppaan ja koko juttu on vain hämmästelyä siitä, että joku uskaltaa nykyään tunnustautua kommunistiksi. Jokainen haastateltavalta oli toimittajan pyynnöstä kertonut kantansa kommunismiin, vallankumoukseen ja demokratiaan. Tästä huolimatta jutussa sanotaan:
"Kommunistinuoret puhuvat demokratiasta mielellään. Niin mielellään, että on vaikeaa päästä selvyyteen siitä, mitä he oikein tarkoittavat vallankumouksella."
Itse selitin asiaa moneen kertaan ja useassa kohdassa haastattelua. Demokratialla tarkoitamme laajempaa demokratiaa, kuin miten se parlamentaarisessa yhteiskunnassa mielletään. Demokratia on kommunistisessa järjestelmässä enemmän lähi- ja työpaikkademokratiaa. eli sitä, että ihmiset oikeasti saavat päättää ns. tuotantovälineiden käytöstä. Käytännössä siis tehtaassa töistä eivät päätä työnantajat vaan työntekijät. Utopiaa ehkä, mutta jo nykyisen järjestelmän puitteissa meillä toimii avoimia yhtiöitä ja osuuskuntia, jossa työntekijät ovat samalla omistajia.
Mitä vallankumoukseen tulee, niin siihen on hankalaa esittää takataskustaan kymmenen kohdan ohjelmaa, joka johtaa haluttuun lopputulokseen. Eri visioita toki on, joista myös toimittajalle mainitsin, ja jotka jutussa sivuutettiin. Rauhanomaisena keinona toimisivat esimerkiksi yleislakot ja muu kansalaistottelemattomuus. Tätä eivät toki pysty pelkät kommunistinuoret luomaan, vaan siihen tarvitaan vahvaa ammattiyhdistysliikettä.
Suomessa tämä ei näytä juuri huomenna tapahtuvalta asialta. Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi ennustaa. Tällä hetkellä Etelä-Euroopassa osoitetaan mieltä parempien elinolosuhteiden puolesta nykymenoa vastaan. Suomi ei toki ole Kreikka, emmekä me odota, että tilanne meillä etenisi samalla tavalla kohti radikaalimpaa toimintaa. Kreikka ja muut maat ovat kuitenkin esimerkki siitä maailmasta jota Helsingin Sanomat ei halua nähdä. Maailmasta, jossa ihmiset aidosti menevät kadulle taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Toivon, ettei tämä tilanne Suomessakaan ole kaukana, vaan ihmiset aidosti haluavat paremman maailman tässä ja nyt.
Helsingin sanomien toimittaja kävi haastattelemassa minua kuun alussa. Haastattelussa käsiteltiin kommunistista aatetta, vallankumous ja demokratiakäsityksiäni sekä tämän hetkistä toimintaamme niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla. Lopputulos oli se, että juttu esittää minut hiljaisena vätyksenä, joka joskus kuuli sanan kommunismi ja liittyi liittoon eikä ole elämässään sen ihmeempää tehnyt kuin lukenut Harry Pottereita.
En itseeni toki viitsi asioita ottaa. Jos jokainen loanheitto ja aatteeni vähättely olisi saanut minut vaihtamaan kantaani, niin en olisi moneen vuoteen järjestötoiminnassa mukana ollut, jos ylipäätään olisin mukaan lähtenytkään. En henkilökohtaisesti muista haastattelijan kertaakaan pyytäneen minua toistamaan mitään, vaikka hän näin jutussaan väittääkin.
Ylipäätään toimittajan asenne paistaa tekstistä räikeästi läpi, esimerkiksi hänen puhuessaan Kiakkovieras-mielenosoituksesta sekalaisena joukkona vasemmistolaisia, anarkisteja ja humalaisia. On outoa, miten varteenottavana valtamediana itseään pitävä päivälehti edes päästää tällaisen jutuksi naamioidun mielipidetekstin läpi. Toki kyseessä on Helsingin Sanomat, mikä selittänee asian.
Se, mikä Hesarin jutussa eniten kismittää, on se, että meidän hyvät haastattelumme on heitetty romukoppaan ja koko juttu on vain hämmästelyä siitä, että joku uskaltaa nykyään tunnustautua kommunistiksi. Jokainen haastateltavalta oli toimittajan pyynnöstä kertonut kantansa kommunismiin, vallankumoukseen ja demokratiaan. Tästä huolimatta jutussa sanotaan:
"Kommunistinuoret puhuvat demokratiasta mielellään. Niin mielellään, että on vaikeaa päästä selvyyteen siitä, mitä he oikein tarkoittavat vallankumouksella."
Itse selitin asiaa moneen kertaan ja useassa kohdassa haastattelua. Demokratialla tarkoitamme laajempaa demokratiaa, kuin miten se parlamentaarisessa yhteiskunnassa mielletään. Demokratia on kommunistisessa järjestelmässä enemmän lähi- ja työpaikkademokratiaa. eli sitä, että ihmiset oikeasti saavat päättää ns. tuotantovälineiden käytöstä. Käytännössä siis tehtaassa töistä eivät päätä työnantajat vaan työntekijät. Utopiaa ehkä, mutta jo nykyisen järjestelmän puitteissa meillä toimii avoimia yhtiöitä ja osuuskuntia, jossa työntekijät ovat samalla omistajia.
Mitä vallankumoukseen tulee, niin siihen on hankalaa esittää takataskustaan kymmenen kohdan ohjelmaa, joka johtaa haluttuun lopputulokseen. Eri visioita toki on, joista myös toimittajalle mainitsin, ja jotka jutussa sivuutettiin. Rauhanomaisena keinona toimisivat esimerkiksi yleislakot ja muu kansalaistottelemattomuus. Tätä eivät toki pysty pelkät kommunistinuoret luomaan, vaan siihen tarvitaan vahvaa ammattiyhdistysliikettä.
Suomessa tämä ei näytä juuri huomenna tapahtuvalta asialta. Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi ennustaa. Tällä hetkellä Etelä-Euroopassa osoitetaan mieltä parempien elinolosuhteiden puolesta nykymenoa vastaan. Suomi ei toki ole Kreikka, emmekä me odota, että tilanne meillä etenisi samalla tavalla kohti radikaalimpaa toimintaa. Kreikka ja muut maat ovat kuitenkin esimerkki siitä maailmasta jota Helsingin Sanomat ei halua nähdä. Maailmasta, jossa ihmiset aidosti menevät kadulle taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Toivon, ettei tämä tilanne Suomessakaan ole kaukana, vaan ihmiset aidosti haluavat paremman maailman tässä ja nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)