Mikä ihmeen "ideologinen työtön"?

Viime viikonloppuna Iltalehti, muun median avustuksella, nosti esiin 39-vuotiaan Ossi Nymanin. Nyman kertoi alkuperäisessä jutussaan, kuinka on koko aikuisikänsä käytännössä elänyt yhteiskunnan erilaisten tukimuotojen varassa, ja yrittää kieltäytyä erilaisista töistä parhaansa mukaan.

Media ja yleinen kansalainen paheksunta toki otti asiasta nokkiinsa. Esimerkiksi toinen iltapäivälehti järjesti maanantaina katugallupin, jossa suurin osa  ihmisistä vastusti yhteiskunnan rahoilla periaatteesta elävää Ossia, joka vain hyötyy muiden tekemästä työstä.Samaan aikaan muukin media on lyönyt argumentteja joka suunnasta, kuinka "ideologinen työttömyys" on haitallista yhteiskunnalle.

Joukkolynkkauksen mielialassa kuitenkin se tärkein on unohtunut, jota Nyman itse alunperin yritti haastattelussaan tuoda esiin. Miksi työttömän täytyy ottaa vastaan mitä vain työtä, palkalla tai ilman, tai on automaattisesti yhteikunnan elätti ja alhaisinta saastaa. Nyman itse ei lepäile päiviä pelkästään laakereillaan vaan kirjoittaa aktiivisesti, ja haaveilee kirjailijan urasta.

Lähes minuutilleen samaan aikaan Taloussanomat nosti esiin toisen TE-keskuksen asiakkaan. Samaan tapaan kuin Nyman, pelkällä etunimellään esiintyvä 62-vuotias Arto kertoo närkästyksensä siitä, kuinka TE-keskus yrittää patistaa häntä kuntouttavaan työtoimintaan kärrypojaksi. Sosiaalinen media ei nostanut asiasta lokamyrskyä, eikä mediakaan asialla ole revitellyt samaan tapaan kuin Nymanin tapauksessa. Ai miksi? Koska Arto on entinen yritysjohtaja, ja tienannut urallaan jopa 180 000 euroa vuodessa ja TE-keskus maksaa hänelle jutun mukaan 3 500 euron suuruista työttömyyspäivärahaa.
Selvästikkin siis Suomessa työtön saa kieltäytyä työstä siinä tapauksessa, että on ollut työuransa aikana riittävän korkeassa asemassa.

Keskustelusta täysin sivuraiteille on jäänyt taas kysymys siitä, onko kaikki työ ja sen tekeminen oikeasti mielekästä ja "hyödyllistä" yhteiskunnan kannalta? Tulevaisuudessa yhä enemmän ja enemmän perinteisiä tuntemiamme työaloja automatisoituu, ja töitä on yhä vain vähemmän ja niiden hakijoita suhteessa enemmän.Pitäisikö kaikki työttömät työllistää puhelinmyyjiksi tai vaikka konsulteiksi?

Onko se muka oikeasti työttömän tai yhteiskunnan vika, jos työstä maksettava palkka on niin heikkoa, ettei sen vastaanottaminen edes kannata? Mikäli minä olen markkinatalouden lainalaisuuksia oikein käsittänyt, on kilpailukykyisen palkan maksaminen työnantajan tehtävä, eikä kenenkään tarvitsisi ottaa mitä vain töitä vastaan.

Tai näin sen pitäisi mennä. Nykyään Suomessa kuitenkin jopa lainsäädäntö mahdollistaa orjuuden... korjaan, kuntouttavan työtoiminnan harjoittamisen. Kaunis ajatus mallissa on, että se työttömät työllistyisivät lopulta harjoittelupaikkaansa. Yhtään onnistunutta tapausta ei tämän suhteen ole oman tuttavapiirini kautta vielä tullut vastaan. Ja miksi tulisi. Miksi ottaa palkallista työntekijää töihin, jonka sosiaaliturvamaksuja pitää maksaa, kun samaan aikaan valtio tarjoaa ilmaista työvoimaa kannustavalla palkkatuella.

Kyllä, meidän yhteiskunnassamme on ongelma. Ongelma eivät kuitenkaan ole työttömät vaan työnantajat, jota eivät työllistä ihmisiä, ja yhteiskunta, joka verovaroillaan tukee tätä toimintaa.

Voihan kuntavaalit!

Kuntavaalit käytiin ja tulokset ovat selvillä. Ensimmäisenä jälleen kiitokset kaikille 22 minua äänestäneelle Oulussa. Tulokseen olen henkilökohtaisesti suhteellisen tyytyväinen, huomaten, että näin etänä kampanjoidessa en ehtinyt käytännössä vaalikoneita enempää panostani vaaleille laittaa.

Maanlaajuisesti jälleen kerran Kokoomus nousi suurimmaksi puolueeksi. Fraasit itsensä jalkaan ampumisesta ovat jo niin kuluneet, että jätän ne nyt suosiolla taakse. Odotetusti myös Perussuomalaisten jytkukupla puhkesi, ja puolue menetti eduskuntavaaleihin verrattuna lähes puolet kannatuksestaan tippuen viidenneksi suurimmaksi puolueeksi. Vihreät nousivat vaihtoehdoksi ja nostivat kannatustaan ja etenivät monissa suurissa kaupungeissa valtuustopaikojen lukumäärässä. Myös SDP ja Vasemmistoliitto nostivat kannatustaan, SDP:n noustessa Kokoomuksen taakse toiseksi suurimmaksi puolueeksi.

SKP:lle vaalit olivat pettymys. Valtakunnallinen paikkamäärä tippui 9 valtuutetusta vain kahteen. Erityisesti Helsingissä Yrjö Hakasen ja Jyväskylässä Riitta Tynjän tippuminen valtuustosta on harmillista. Kaksi kaupunginvaltuutettua jotka ovat olleet kriittinen ääni oman kaupunkinsa valtuustoissa. Nokialla paikkamäärä tippui kolmesta yhteen. Uusi valtuutettu SKP:lle tuli Hangosta jossa Marko Niemi meni läpi valtuustoon.

En nyt kuitenkaan heittäisi kirvestä kaivoon ja tuijottaisi pelkkiä tuloksia. Useilla paikkakunnilla SKP nosti kannatustaan, vaikka ei valtuustopaikkaa saanutkaan, ja useilla paikkakunnilla nuoret ehdokkaat saivat ensikasteensa kuntavaaleissa.

Valtakunnallisesti huomattavaa vaalituloksessa on myös se, että erilaiset listat veivät 2 prosenttia äänistä. Enemmän kuin siis pienpuolueiden lähes koko yhteenlaskettu äänimäärä. Tämä kertoo omaa kieltään siitä, kuinka ihmiset etsivät vaihtoehtoja perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolelta. Lisäksi eduskuntavaaleihin verrattuna, joissa äänestysprosentti oli 70 tippui prosentti kuntavaaleissa jälleen alle 60 prosentin. Tässä on pienpuolueille, myös SKP:lle peiliinkatsomisen paikka. Miksi pienpuolueita ei nähdä vaihtoehtona, ja ihmiset joko jättävät äänestämättä tai äänestävät yhteislistoja.

Oulu näytti taas valitettavasti näissä vaaleissa, miten sinne on pesiytynyt rasismi ja muukalaisvastaisuus muita suuria kaupunkeja enemmän. Rasistisista kirjoituksistaan tuomion saanut Perussuomalaisten nuorten entinen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen nousi valtuustoon oman listansa suurimmalla äänimäärällä. Lisäksi ympäri Suomen tunnettut julkirasistit Junes Lokka ja Tiina Wiik saivat reilusti yli tuhat ääntä, Lokan nousten valtuustoon ja Wiikin varavaltuutetuksi. Mielenkiinnolla odotan, mitä erityisesti Lokka saa valtuustosssa aikaan. Hänen kanssa muutamassa vaalipaneelissa olleena olen huomannut, että hän liittää kaikkiin asioihin maahanmuuton ja sen tuomat ongelmat, oli kyse sitten kunnan budjetista tai nuorisotyöttömyydestä. Maahanmuutto on kuitenkin hyvin pieni ala kaupungin toimia ja tulee kaukana perässä sotepalvelujen jälkeen. Saa nähdä, mille kannalla Lokka näissä kysymyksissä kallistuu.

Vaalit olivat siis osittain pieni voitto, mutta useissa tapauksissa mahalasku. Onneksi politiikkaa on ja siihen voi vaikuttaa myös valtuuston ja eduskunnan ulkopuolella. Yhteiskunnan nykytilanteessa erilaiset kampanjat ja mielenosoitukset eivät varmastikkaan tule vähenemään. Itse jatkan jatkossakin toimintaani paremman tulevaisuuden puolesta, jossa raha ei määrää asioista ja jossa ihmiset hyväksyvät toisensa omina itseinään.

Sote-uudistus pähkinänkuoressa

Yksi kuumimmista kuntavaalien keskustelunaiheista on ollut mahdollinen sote-uudistus. Uudistuksen tarkoituksena olisi siis kehittää sosiaali ja terveuspalveluita niin, että kunnat muodostavat yhteisiä sote-alueita joiden kautta palveluiden tuotantoa ohjaillaan.

Sotea valmistellaan jo toista kautta eduskunnassa. Viime kaudella Stubbin hallituksen esitys kaatui perustuslakivaliokuntaan, joka totesi päätöksen eriarvoistavan ihmisiä. Viime kuukausina suurimpana kritisoinnin kohteena on ollut soteen liittyvä valinnanvapauspykälä.

Mahdollisesti voimaan tulevassa uudistuksessa valinnanvapaus tarkoittaisi sitä, että asiakas voisi jatkossa valita, haluaako julkista vai yksityistä terveydenhuoltoa ja yksitysellekkin mennessä valtio maksaa tietyn korvauksen siellä saadusta hoidosta.

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että valtion ja kuntien verorahoja menisi jatkossa myös yksityiselle puolelle. Samaan aikaan palvelujen suhteen ihmisistä tulisi kahden kerroksen väkeä: niitä joilla on varaa maksaa omista laadukkaista yksityisen puolen terveyspalveluistaan ja niitä, jotka joutuvat asioimaan rahatilanteensa takia edelleen julkisella puolella. Nykyäänkin tämä toki toteutuu jossain määrin, mutta yksityinen puoli ei saa valtion rahoitusta, niinkuin se tämän esityksen voimaan tullessa saisi.

Kuitenkin soteen liittyvä, vielä paljon laajempi ongelma, josta julkisuudessa ei käydä oikeastaan keskustelua, on mahdollinen maakuntahallinto. Maakuntahallinto hoitaisi tulevaisuudessa sosiaali- ja terveyspuolen palveluiden järjestämisen kyseisellä alueella. Tätä perustellaan tehokkuudella, jota yhtenäiset terveyspalvelut saisivat aikaan kun rahoituksen pohja olisi laajempi.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli. Sote-palvelut vievät nykyisellään kuntien budjetista noin puolet. Uudistuksen tullessa voimaan puolet kuntien budjetista siirrettäisiin maakuntahallinnolle. Tämä veisi päätöksenteon yhä kauemmas kuntalaisista ja näin ollen kaventaisi demokraattista päätöksentekoa. Maakuntahallinnoissa myös suuret kaupungit ja sen asukkaat olisivat paremmassa asemassa suuremman osuutensa ansiosta. Todennäköisesti palvelut keskittyvät siis yhä enemmän suuriin keskuksiin, eikä valinnanvapaus varmastikkaan harvaan asutuilla reuna-alueilla tulisi toimimaan.

Sotea ollaan markkinoitu byrokratian ja hallintohimmeleiden purkamisella. Kuitenkin tarkoitus on luoda yksi uusi päätöksentekotaso kuntien ja valtion välille. Jo luonnoksen tasolla uudistus näyttää vain entisestään kaventavan palveluja ja tekee terveyspalveluista suurten yritysten pelikentän, jotka lypsäisivät rahaa valtiolta. Tämä on täysin päinvastainen kehitys mihin minä kommunistina haluan sitotutua. Tulevaisuudessakin kuntien täytyy taata laadukkaat julkiset palvelut, ja päätöksentekoa ei pidä siirtää korkeammalla tasolle, päinvastoin suosia yhä enemmän lähidemokratiaa ja kuntalaisten osallistamista yhteisten asioiden hoitamiseen.

 Ei sotelle, kyllä laadukkaille lähipalveluille ja demokratialle!  

Mikä on yhteinen Suomemme?

Suomi viettää tänä vuonna 100-vuotis juhlavuottaan. Vuosi on täynnä erilaisia juhlallisuuksia, puheita ja tapahtumia, joissa muistellaan historiaa, pohditaan mitä on suomalaisuus ja ennen kaikkea juhlitaan itsenäisyytemme pitkää ikää.

Mutta mikä on se Suomi, se yhteinen Suomemme, jossa elämme ja jonka eteen näemme vaivaa?

Suomen valtion politiikka on mennyt viime vuosina kovaa vauhtia päin metsää. On leikkauksia ja kikyä. Ajatus siitä, että näillä toimenpiteillä yhteinen Suomemme lähtee nousuun.

SOS-hallituksen ajatus yhteiskunnasta tuntuu lähtevän siitä, että meillä jokaisella on velvollisuus olla yhteiskunnan kannalta ”tuottavia”. Täytyy kouluttautua tavoiteajassa, saada työ jolla elättää itsensä, maksaa veronsa ja laskunsa ajallaan. Tällä tavalla yhteiskunta pyörii.

Samaan aikaan varallisuuserot rikkaimman ja köyhimmän yhteiskuntaluokan välillä syvenevät. Köyhiltä leikataan tukia, opiskelijat laitetaan elämään entistä enemmän lainan varassa. Samalla kuitenkin on varaa olla nostamatta yhteisöveroa tai pääomaveroa ja autoveroakin on varaa laskea, että uuden auton saisi halvemmalla. Auton käytöstä toki rangaistaan tasapuoleisesti polttoaineverotuksen ja käyttöveron korotuksilla.

Meillä kaikilla on siis velvollisuus Suomesta, velvollisuus pitää sen pyörät pyörimässä. Mutta miksi yhteiskunnallamme ei ole velvollisuutta pitää huolta minusta, muista opiskelijoista ja tuilla elävistä. Miksi vain tavallisella veronmaksajalla on vastuu. Miksei poliitikoilla ja päättäjillä? Miksi Suomi ei enää halua ottaa vastuuta vähäosaisistaan?

Tuntuu, että yhteen hiileen puhaltamisesta puhutaan vain hienoissa juhlapuheissa tai silloin kun perustellaan, miksi niillä joilla vähiten on, täytyy leikata hieman lisää.

Hyvinvoinnista ja yhteisöllisyyden ihanteista on helppoa puhua, niitä on helppoa arvostaa yli aate ja puoluerajojen. Käytännön toimet ja poliittiset päätökset ovat kuitenkin se, jolla arvostusta mitataan. Se ei ole viime vuosina osoittanut, että yhteiskunnan heikko-osaisista pidettäisiin aidosti huolta.

Miksi minun täytyisi olla ylpeä ja kiitollinen Suomesta joka ei tee minun puolestani mitään, jolle minä olen vain kuluerä niin kauan kuin olen veronmaksaja? On vaikeaa tuntea ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä nykypäivänä.

Mikä on se meidän yhteinen Suomemme? Se on historiassa, ja puheissa, ihanteissa vapaudesta ja demokratiassa. Minulle hyvinvoinnin ja vapauden arvot ovat kuitenkin juhlapuheita konkreettisempia asioita. Niitä minä en Suomessa enää näe.

Teksti julkaistu alunperin 9.1.2017 SKP:n kommunistiblogissa