Eläke, eläke, eläke

Työmarkkinajärjestöt ovat päässeet sopuun uudesta eläkeratkaisusta. Suurimmat työmarkkinajärjestöt, Akavaa lukuunottamatta, hyväksyivät ehdotuksen, jossa eläkeikä nousee portaittain 65:een ikävuoteen nykyisestä 63:sta. Kyseessä ei todellakaan ole kädenojennus työntekijöitä kohtaan, pikemminkin päinvastoin.

Suurin ongelma uudessa eläkeratkaisussa on se, että se lähtee liikkeelle väärästä päästä työuria. Työurien keinotekoinen pidentäminen loppupäästä ei pidennä työuran kokonaiskestoa, kun samaan aikaan useat vastavalmistuneet opiskelijat ovat vailla vakituisia, oman alansa työpaikkoja. Lisäksi monet työtätekevistä jäävät joko sopeutumis- tai sairaseläkkeille jo ennen nykyistä 63:n vuoden eläkeikää.

Teoreettisesti eläkeiän nosto siis pidentää työuriamme muutamalla vuodella. Oikeasti sillä ei kuitenkaan tule olemaan suurtakaan vaikutusta, ellei Suomessa aidosti aleta panostamaan niin valmistuneiden nuorten töihin pääsemiseen ja kaikilla aloilla työhyvinvoinni lisäämiseen.

 Keinotekoisesti eläkeikää voidaan nostaa vaikka kuinka korkealle. Tärkeämpää kuitenkin työpaikkojen ja työhyvinvoinnin lisääminen. Ne vaativat oikeita tekoja, eivätkä keinotekoisia tasonnostoja. Näin toivottavasti minäkin tulen vielä näkemään eläkepäiväni. Toivottavasti myös terveenä.

Oulu - kahden korkeakoulun kaupunki

Oulussa toimii kaksi eri korkeakoulua - Oulun yliopisto ja Oulun ammattikorkeakoulu (OAMK). Paikallista uutisointia ja keskustelua seuratessa tätä  ei kyllä välttämättä aina huomaisi.

Hyvänä esimerkkinä uutisoinnista toimi tämän päiväinen (19.9) Kalevan artikkeli fuksiopiskelijoiden rastisuunnistuksesta. Sivuuttaen sen, miksi fuksien suunnistuksista ylipäätään täytyy ilmoittaa poliisille, ja miksi Kaleva tekee siitä jutun, on uutisen kommentoinnissa häiritsevää se, että korkeakouluopiskelijat mielletään automaattisesti yliopisto-opiskelijoiksi. Kyseessä kuitenkin oli nimenomaan OAMK:in tekniikanopiskelijoiden vuosittainen rastisuunnistus, ei suinkaan yliopisto-opiskelijoiden.

Ammattikorkeakouluopiskelijana ja opiskelijakunta-aktiivina ihmetyttää ylipäätään, miksi yliopisto on kovemmassa huudossa niin paikallislehdissä kuin kaupunginjohdossa.  Viime viikolla Kaleva uutisoi yliopiston aloitusjuhlasta Rotuaarilla, johon myös kaupunginjohtaja Martti Pennanen toi tervehdyksensä. Henkilökohtaisesti en muista Pennasen koskaan vierailleen ammattikorkeakoulun tapahtumissa, tai ainakaan lukeneeni siitä paikallislehdistä.

Samaisessa juhlassa yliopiston kohta eläköityvä rehtori Lauri Lajunen esitti, että yliopiston ja OAMK:in yhteistyötä lisäisi se, että ammattikorkeakoulun tilat siirrettäisiin yhteiselle kampukselle Linnanmaalle. Henkilökohtaisest opiskelen OAMK:in suurimmalla kampuksella, eli Kotkantiellä. Koko kampuksen siirtäminen Linnanmaalle, kauemmas keskustasta, vielä nykyistä suurempaan yksikköön, kuulostaa oudolta ajatukselta niin opiskelijoiden kuin kaupungin talouden kannalta.

Lajusen kommentti kuitenkin osoittaa hyvin nykyisen ilmapiirin kaupungin johdossa ja etenkin yliopistolla. Jostain syystä yliopisto nähdään tärkeämpänä osana koulutuskenttää ammattikorkeakouluun verrattuna. Harvemmin kuulee Oulun markkinoivan itseään ammattikorkeakoulukaupunkina, opiskelija ja yliopistokaupunkina kylläkin.
Alussa esittämäni uutinen osoittaa sen, kuinka oululaisissa sana korkeakouluopiskelija assosioituu automaattisesti yliopisto-opiskelijaksi. Tämän ehkä ymmärtäisi vielä, jos OAMK olisi yliopistoa pienempi. Opiskelijamääriltään oppilaitokset ovat kuitenkin yhtä suuria.

Niin Oulussa, kuin valtakunnallisesti ylipäätään, on tärkeää, että korkeakouluja, kuten toisen asteen oppilaitoksiakin, on kahta erilaista. Yliopisto on enemmän teoreettinen, ammattikorkeakoulu taas tähtää käytännön työhön. Työmarkkinoitamme ajatellen kumpiakin tarvitaan. Tästä syystä ammattikorkeakoulua ja sen opiskelijoita ei tulisi vähätellä tai sivuuttaa, vaan nähdä heidät yhtä tärkeänä osana yhteiskuntaamme, eikä luoda keinotekoista erottelua.

Tärkeintä on aina, oppilaitoksesta tai asteesta riippumatta, oppiminen ja itsensä kehittäminen. Tämä on myös Oulun ja yliopiston johdon syytä muistaa. 

Pakkoruotsi

Pakkoruotsi, tuo monivuotinen kiistanaihe poliittisessa keskustelussa. Jostain syystä Perussuomalaiset omat omineet vastustajan kannan itselleen, vaikka pakkoruotsin vastustaminen tai kannattaminen ei ole oikeasti puoluekantaa katsova asia.

Kyllä, minäkin vastustan pakkoruotsia. Ja kyllä, minä olin peruskoulussa ja lukiossa se, joka ei osannut ruotsia, osin motivaation, osin muutenkin heikon kielipään vuoksi. Ja olen myös se, jota ei hirveästi viime keskiviikkona huvittanut, edeltävistä syistä johtuen, siirtyä korkeakoulussa pakollisille ruotsinkielen tunneille. Toisaalta omien argumenttieni alasampuminen edellisiin syihin vedoten on järjetöntä. Samalla perusteellahan minulla ei olisi oikeutta arvostella rikkaiden verotusta, koska itse tienaan niin vähän.

Palatakseni pakkoruotsiin, esiintyy julkisuudessa pääpiirteittän viittä erilaista argumenttia sen puolesta: 1) Historialliset syyt, 2) Ruotsin läheinen asema maailmankartalla, 3) On hyvä osata eri kieliä, 4) ruotsinkielen opiskelusta ei ole haittaakaan, ja 5) ruotsinkielisten palvelujen turvaaminen.

Kahdella ensimmäisellä argumentilla voimme yhtä hyvin perustella kouluihimme pakkovenäjän opiskelun. Historiallisesti, toki lyhyemmän aikaa, venäjänkieli oli ruotsinkielen ohella toinen virallinen hallintomme kieli. Tämäkin johtui käytännössä siitä, että Suomessa asuneet virkamiehet olivat usein suomenruotsalaisia, tai alunperinkin Ruotsista Suomeen muuttaneita. Lisäksi viime vuosina Venäjä on ollut meille Ruotsia merkittävämpi kauppakumppani.

Sitä en toki voi kieltää, etteikö eri kielten osaamisesta ole hyötyä. Lukioaikana valitsin kuitenkin itsellenii ylimääräiseksi kieleksi espanjan, jonka opiskelu tuntui paljon motivoivammalta kuin pakolliset ruotsintunnit. Kielten osaaminen on tärkeää. Kansainvälisesti kuitenkin esimerkiksi englanti, espanja tai venäjä ovat paljon merkittävämpiä kieliä. Ruotsinkielen opiskelun puolustaminen sillä perusteella, ettei siitä ole mitään haittaakaan, on vain täysin kelvotonta argumentaatiota.

Ainoa oikeasti pätevä argumentti pakkoruotsin suhteen on viimeinen, eli ruotsinkielisten ihmisten palvelujen turvaaminen yhteiskunnassa. Ruotsi on tällä hetkellä toinen virallinen kielemme. Se, tarvitseeko jokaisen virkamiehen sitä vaikkapa Joensuussa osata, on taas toinen asia. Aidosti Itä-Suomessa palveluiden kannalta venäjänkielen osaaminen voisi olla hyödyllisempää.

Minusta ylipäätään kielitaito täytyisi huomioida laajemmin, eikä aina olettaa ruotsinkielen olevan kaikkialla Suomessa tarpeellista. Englanti on aidosti kansainvälinen kieli jolla niin ulkomailla kuin opiskelija- ja työelämässä pärjää. Tilanne toki on toinen, jos satut asumaan tietyissä osin Suomea. Täytyykö kaikkien kuitenkaan osata nimenomaan ruotsia?

Ruotsi on tärkeä kieli muiden joukossa. Koulutuksessa voisimme kuitenkin antaa lasten itse päättää, mitä kieltä he haluavat englannin lisäksi opiskella, jos haluavat ylipäätään mitään. Erityisesti lukion ja korkeakoulujen vapaavalintaisuutta ruotsin kielen pakollisuuden poistamine lisäisi.

 Pakkoruotsi on nykymaailmassa menneisyyttä, ei tulevaisuutta.

Eduskuntavaaleihin 2015

Tein odotetun ja itsestäänselvän päätöksen viime keväisten eurovaalien jälkeen: päätin lähteä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleihin SKP:n listalla Oulun vaalipiirissä.

Tilanne Euroopassa tai Suomessa ei ole sitten EU-vaalien parantunut - pikemminkin päinvastoin. Viime vuosien kriisiytyminen maailmalla on ajautunut tilanteeseen, jossa suurvaltojen välinen uhittelu on muuntumassa avoimeksi konflikti Ukrainan alueella. Ollaan palaamassa jälleen vanhoihin vallihautoihin, jossa Venäjä ja Nato, USA:n johdolla, taistelevat omista etupiireistään.

Samaan aikaan taloudellinen tilanne ei ole parantunut. Viime kuukausien Venäjävastaiset pakotteet vaikeuttavat etenkin Suomen taloutta entisestään. Tilanteessa, jossa kansalaisista tulisi pitää huolta, jatkaa Stubb edeltäjänsä jalanjäljissä leikatessaa pienituloisilta ja köyhiltä.

Ukrainan kriisi on jo aiheuttanut Suomessa lomautuksia eri aloilla. Olemme EU:n kautta joutumassa kriisin osapuoleksi. Salassa valmisteltu ja Naton kanssa solmittut Isäntämaasopimus uhkaa viedä meiltä lopunkin itsemääräämisoikeuden.

Nyt jos koskaan tarvitsemme muutosta. Muutosta hallituksen toimintaan, muutosta yleiseen mielialaan, joka näkee poliittisen päätöksenteon turhana, ja muutosta, joka ei vain lupaa parannuksia ihmisten hyvinvointiin ja työllisyyteen, vaan aidosti toteuttaa sen.

Tästä syystä näen eurovaaleille loogisena jatkumona lähteä mukaan eduskuntavaaleihin. Aion nostaa esille samoja itselleni tärkeitä teemoja esiin kampanjassani, kuin mitä viime keväänäkin. Näitä ovat esimerkiksi opiskelijoita koskevat teemat, kuten opintotuen korotus ja erilaisten heikennysten vastustaminen, rauhanteema, niin siviipalvelus kuin Nato-jäsenyyden ehdoton vastustaminen, ja lähidemokratian lisäämisen vaatiminen, ja näitä heikentävien, esimerkiksi sote- ja kuntauudistusten vastustaminen.

Maailma on meitä varten. Sen takia me teemme siitä sen näköisen minkä haluamme. Leikkauksia vastaan - ihmisten puolesta!