Leikkaukset näkyvät laajasti suomalaisissa kunnissa. Tänään YLE uutisoi Keminmaan kunnasta, jossa kunta on myymässä pois kaupungin omistamaa konserttiflyygeliä. Esitys hyväksyttiin sivistyslautakunnan kokouksessa keskiviikkona. Alkuperäisen esityksen asiasta oli tehnyt Perussuomalaisten valtuustoryhmä.
Pienistä puroista yritetään Keminmaassa säästää. YLEn jutussa haastateltu pianisti Jouni Somero arvioi flyygelin virityskustannukseksi 100 euroa, jolloin vuotuiset kustannukset kunnalle flyygelistä, 200 euron vakuutuskustannuksen mukaan lukien, ovat 300 euroa. Tietämättä tarkemmin Keminmaan kunnan vuotuisen budjetin suuruutta epäilen, että 300 euron satsaus flyygelin ylläpitoon ei kaada kunnan taloutta, saatikka flyygelin myyminen tuo säästöjä., pikemminkin päinvastoin, kuten YLEn jutussa Somero toteaa " Esimerkiksi viime kesänä Pori Jazzeissa vuokratun flyygelin kanssa tuli
virittäjäkin mukana ja sen kustannukset olivat yli 2 000 euroa
kuljetuksineen ja virityksineen.". Mikäli itse osaan laskea oikein, on tänäkin vuonna kunnan omistama flyygeli tuonut tuloja 1700 euron edestä.
Henkilökohtaisesti toki pianopedagogiopiskelijana kyseinen politiikka ihmetyttää suuresti. Vaikka lauluviikkoja ei enää Keminmaassa järjestetäkkään, tekee flyygelin mahdollinen pois myynti hallaa kunnan kulttuurielämälle. Jos vuosittain oman flyygelin ylläpito on liian suuri kustannus, niin tuskin mahdollisia tulevia konsertteja varten kunta on valmis satsaamaan tuhansia euroja flyygelin vuokraamiseen.
Tämä on kuitenkin vain pieni esimerkki siitä, kuinka valitettavan usein nimenomaan kulttuuri on se, mistä yhteiskunnassa säästetään. Valtion tasolla kulttuurialalla opiskelu on tuottamatonta. Lisäksi usein, kun kunnissa yritetään hankkia säästöjä leikkausten aikaansaamiseksi, on kulttuuripuoli ensimmäisenä leikkurin alla, oli kyse sitten musiikinopetuksesta tai kirjastopalveluista, Keminmaan tapaus on vain yksi ääriesimerkki, mutta valitettavasti ei tulevaisuudessa varmaankaan ainoa.
Ongelma on siinä, että usein ei nähdä, tai ei haluta nähdä, sitä tosi asiaa, että kulttuuri ja sen tukeminen nimenomaan lisäävät ihmisten hyvinvointia yhteiskunnassa. Muistan muutama vuosi sitten, kun kävin laulajan kanssa tekemässä joulun alla konsertteja palvelutaloissa, esittäen eri joululauluja. Monista kuuntelemaan tulleista vanhoissa ihmisistä huomasi, kuinka kyseinen virike aidosti lisäsi heidän hyvinvointiaan.
Toisesta päästä katsottuna voidaan taas miettiä, kumpi tulee pidemmän päälle kunnalle halvemmaksi: lakkauttaa esimerkiksi nuorten käyttämiä bänditiloja, vai nimenomaan tukea bändi- ja muuta kulttuuritoimintaa, ja näin lisätä nuorten harrastusmahdollisuuksia, ja sitä kautta nuorten hyvinvointia.
Kulttuuriin panostaminen on yllättävän pieni rahallinen panostus siihen nähden, että se lisää ihmisten hyvinvointia, ja vähentää näin muita yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.
Kulttuurin tukeminen on pitkän ajan politiikka, eikä sitä täydy leikata lyhyelläkään aikavälillä.
perjantai 21. marraskuuta 2014
lauantai 8. marraskuuta 2014
Pahoinvointiyhteiskunta
Suomessa nuorisolla on paha olla. Kaikilla ovat yhä mielessä muutaman vuoden takaiset koulusurmat Jokelassa ja Kauhajoella. Muutama viikko takaperin nuori oppilas puukotettiin Utsjoella kesken koulupäivän. Lisäksi viime viikolla Helsingissä poliisia työllistivät vaaratilanteet kouluissa.
Aina kun jotain tällaista tapahtuu, ollaa julkisessa keskustelussa vaatimassa yhteiskunnan vastuuta, ja kysytään, miksi kukaan ei ole tehnyt mitään. Harvemmin kukaan esittää kysymystä, että jospa pohjimmiltaan syy onkin nimenomaan yhteiskunnassa itsessään?
Itse kuulun ikäluokkaan, joka syntyi pahimpaan lama-aikaan 90-luvun alussa.Peruskoulu ja lukiouran ajan Suomi eli suurta nousukautta, jolloin tuntui olevan selvää, että kaikille riittää töitä alalta kuin alalta valmistumisen jälkeen. Viime vuosikymmenen lopussa alkoikin suuri kansainvälinen taantuma ja velkakriisit, joista länsimaissa ei ollaa vieläkään selvitty. Kuitenkin yhteiskunnassa on yhä se sama mentaliteetti kuin mitä kymmenen vuotta sitten, eli kaikkien täytyy mennä töihin, ja että elämän täytyy olla yhtä nousukautta alusta loppuun.
Suurimmalla osalla nuorista asiat eivät kuitenkaan mene niinkuin meille peruskoulussa lupailtiin. Nuorisotyöttömyys on korkeaa, eikä nuorille tahdo löytyä muita kuin harjoittelupaikkoja (niihin toki haluttaisiin potkia pakolla). Jos töitä löytyykin, ovat ne pätkätöitä. Opiskelijoita taas patistetaan nopeampaan valmistumiseen lyhentämällä opintotuen enimmäisaikaa. Houkutteleva ajatus, kun monilla aloitta työtä ei ole tiedossa valmistumisen jälkeen.
Ei ole mikään uutinen edellisten perusteella, että yhä useampi nuori potee yhteiskunnassamme pahaa oloa. Koulusurmat ovat näistä ääriesimerkkejä, mutta samaan aikaan yhä useampi nuori hakeutuu työkyvyttömyyseläkkeelle jo ennen 30-ikävuotta, mielenterveydellisistä syistä.
Vanhemmat ikäluokat toki kertovat, kuinka sitä ennenkin on ollut vaikeaa, ja työtä on paiskittu niska limassa. Varmasti kyllä näinkin, mutta jos vertaa vaikkapa suuriin ikäluokkiin maassamme, ovat he eläneet nuoruutensa ja päässeet kiinni työelämään jo ennen nykyisiä talouskriisejä, aikana, jolloin hyvinvointivaltiota rakennettiin, eikä sitä purettu kaikin keinoin leikkausten muodossa, jotta kolmen A:n luottoluokitus saataisiin säilymään.
Nuorten paha olo siis ei tule parantumaan ilman, että perustavanlaatuisia arvojamme yhteiskunnassamme muutetaan. Ihmisen ei olisi tarkoituskaan kestää nykyisenlaisia paineita, joita yhteiskunta meille luo. Kaikista ei tule huippukoulutettuja tutkijoita tai lääkäreitä, vaikka yhteiskuntamme siihen miten meitä peruskoulusta asti jo potkisi.
Eräs ajattelija onkin todennut lausahduksen, jota itse myös usein käytän: "ei ole tervettä tulla luokitelluksi terveeksi yhteiskunnassa, joka on pohjimmiltaan sairas". Nuorten ongelmat eivät katoa taikasauvaa heilauttamalla, vaan on aidosti muokattava arvopohjaamme, ja hyväksyttävä se, että nuoret ovat erilaisia. Näin meillä toivottavasti on tulevaisuudessa terveempiä nuoria, jotka jaksavat töissään ja elämässään ilman loppuunpalamista.
Nuorten ongelmat korjaantuvat, kun yhteiskunnassa olevat ongelmat korjataan. Ensimmäinen askel on asennemuutos. Sen me jokainen voimme toteuttaa omassa elämässämme.
Aina kun jotain tällaista tapahtuu, ollaa julkisessa keskustelussa vaatimassa yhteiskunnan vastuuta, ja kysytään, miksi kukaan ei ole tehnyt mitään. Harvemmin kukaan esittää kysymystä, että jospa pohjimmiltaan syy onkin nimenomaan yhteiskunnassa itsessään?
Itse kuulun ikäluokkaan, joka syntyi pahimpaan lama-aikaan 90-luvun alussa.Peruskoulu ja lukiouran ajan Suomi eli suurta nousukautta, jolloin tuntui olevan selvää, että kaikille riittää töitä alalta kuin alalta valmistumisen jälkeen. Viime vuosikymmenen lopussa alkoikin suuri kansainvälinen taantuma ja velkakriisit, joista länsimaissa ei ollaa vieläkään selvitty. Kuitenkin yhteiskunnassa on yhä se sama mentaliteetti kuin mitä kymmenen vuotta sitten, eli kaikkien täytyy mennä töihin, ja että elämän täytyy olla yhtä nousukautta alusta loppuun.
Suurimmalla osalla nuorista asiat eivät kuitenkaan mene niinkuin meille peruskoulussa lupailtiin. Nuorisotyöttömyys on korkeaa, eikä nuorille tahdo löytyä muita kuin harjoittelupaikkoja (niihin toki haluttaisiin potkia pakolla). Jos töitä löytyykin, ovat ne pätkätöitä. Opiskelijoita taas patistetaan nopeampaan valmistumiseen lyhentämällä opintotuen enimmäisaikaa. Houkutteleva ajatus, kun monilla aloitta työtä ei ole tiedossa valmistumisen jälkeen.
Ei ole mikään uutinen edellisten perusteella, että yhä useampi nuori potee yhteiskunnassamme pahaa oloa. Koulusurmat ovat näistä ääriesimerkkejä, mutta samaan aikaan yhä useampi nuori hakeutuu työkyvyttömyyseläkkeelle jo ennen 30-ikävuotta, mielenterveydellisistä syistä.
Vanhemmat ikäluokat toki kertovat, kuinka sitä ennenkin on ollut vaikeaa, ja työtä on paiskittu niska limassa. Varmasti kyllä näinkin, mutta jos vertaa vaikkapa suuriin ikäluokkiin maassamme, ovat he eläneet nuoruutensa ja päässeet kiinni työelämään jo ennen nykyisiä talouskriisejä, aikana, jolloin hyvinvointivaltiota rakennettiin, eikä sitä purettu kaikin keinoin leikkausten muodossa, jotta kolmen A:n luottoluokitus saataisiin säilymään.
Nuorten paha olo siis ei tule parantumaan ilman, että perustavanlaatuisia arvojamme yhteiskunnassamme muutetaan. Ihmisen ei olisi tarkoituskaan kestää nykyisenlaisia paineita, joita yhteiskunta meille luo. Kaikista ei tule huippukoulutettuja tutkijoita tai lääkäreitä, vaikka yhteiskuntamme siihen miten meitä peruskoulusta asti jo potkisi.
Eräs ajattelija onkin todennut lausahduksen, jota itse myös usein käytän: "ei ole tervettä tulla luokitelluksi terveeksi yhteiskunnassa, joka on pohjimmiltaan sairas". Nuorten ongelmat eivät katoa taikasauvaa heilauttamalla, vaan on aidosti muokattava arvopohjaamme, ja hyväksyttävä se, että nuoret ovat erilaisia. Näin meillä toivottavasti on tulevaisuudessa terveempiä nuoria, jotka jaksavat töissään ja elämässään ilman loppuunpalamista.
Nuorten ongelmat korjaantuvat, kun yhteiskunnassa olevat ongelmat korjataan. Ensimmäinen askel on asennemuutos. Sen me jokainen voimme toteuttaa omassa elämässämme.
perjantai 26. syyskuuta 2014
Eläke, eläke, eläke
Työmarkkinajärjestöt ovat päässeet sopuun uudesta eläkeratkaisusta. Suurimmat työmarkkinajärjestöt, Akavaa lukuunottamatta, hyväksyivät ehdotuksen, jossa eläkeikä nousee portaittain 65:een ikävuoteen nykyisestä 63:sta. Kyseessä ei todellakaan ole kädenojennus työntekijöitä kohtaan, pikemminkin päinvastoin.
Suurin ongelma uudessa eläkeratkaisussa on se, että se lähtee liikkeelle väärästä päästä työuria. Työurien keinotekoinen pidentäminen loppupäästä ei pidennä työuran kokonaiskestoa, kun samaan aikaan useat vastavalmistuneet opiskelijat ovat vailla vakituisia, oman alansa työpaikkoja. Lisäksi monet työtätekevistä jäävät joko sopeutumis- tai sairaseläkkeille jo ennen nykyistä 63:n vuoden eläkeikää.
Teoreettisesti eläkeiän nosto siis pidentää työuriamme muutamalla vuodella. Oikeasti sillä ei kuitenkaan tule olemaan suurtakaan vaikutusta, ellei Suomessa aidosti aleta panostamaan niin valmistuneiden nuorten töihin pääsemiseen ja kaikilla aloilla työhyvinvoinni lisäämiseen.
Keinotekoisesti eläkeikää voidaan nostaa vaikka kuinka korkealle. Tärkeämpää kuitenkin työpaikkojen ja työhyvinvoinnin lisääminen. Ne vaativat oikeita tekoja, eivätkä keinotekoisia tasonnostoja. Näin toivottavasti minäkin tulen vielä näkemään eläkepäiväni. Toivottavasti myös terveenä.
Suurin ongelma uudessa eläkeratkaisussa on se, että se lähtee liikkeelle väärästä päästä työuria. Työurien keinotekoinen pidentäminen loppupäästä ei pidennä työuran kokonaiskestoa, kun samaan aikaan useat vastavalmistuneet opiskelijat ovat vailla vakituisia, oman alansa työpaikkoja. Lisäksi monet työtätekevistä jäävät joko sopeutumis- tai sairaseläkkeille jo ennen nykyistä 63:n vuoden eläkeikää.
Teoreettisesti eläkeiän nosto siis pidentää työuriamme muutamalla vuodella. Oikeasti sillä ei kuitenkaan tule olemaan suurtakaan vaikutusta, ellei Suomessa aidosti aleta panostamaan niin valmistuneiden nuorten töihin pääsemiseen ja kaikilla aloilla työhyvinvoinni lisäämiseen.
Keinotekoisesti eläkeikää voidaan nostaa vaikka kuinka korkealle. Tärkeämpää kuitenkin työpaikkojen ja työhyvinvoinnin lisääminen. Ne vaativat oikeita tekoja, eivätkä keinotekoisia tasonnostoja. Näin toivottavasti minäkin tulen vielä näkemään eläkepäiväni. Toivottavasti myös terveenä.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Oulu - kahden korkeakoulun kaupunki
Oulussa toimii kaksi eri korkeakoulua - Oulun yliopisto ja Oulun ammattikorkeakoulu (OAMK). Paikallista uutisointia ja keskustelua seuratessa tätä ei kyllä välttämättä aina huomaisi.
Hyvänä esimerkkinä uutisoinnista toimi tämän päiväinen (19.9) Kalevan artikkeli fuksiopiskelijoiden rastisuunnistuksesta. Sivuuttaen sen, miksi fuksien suunnistuksista ylipäätään täytyy ilmoittaa poliisille, ja miksi Kaleva tekee siitä jutun, on uutisen kommentoinnissa häiritsevää se, että korkeakouluopiskelijat mielletään automaattisesti yliopisto-opiskelijoiksi. Kyseessä kuitenkin oli nimenomaan OAMK:in tekniikanopiskelijoiden vuosittainen rastisuunnistus, ei suinkaan yliopisto-opiskelijoiden.
Ammattikorkeakouluopiskelijana ja opiskelijakunta-aktiivina ihmetyttää ylipäätään, miksi yliopisto on kovemmassa huudossa niin paikallislehdissä kuin kaupunginjohdossa. Viime viikolla Kaleva uutisoi yliopiston aloitusjuhlasta Rotuaarilla, johon myös kaupunginjohtaja Martti Pennanen toi tervehdyksensä. Henkilökohtaisesti en muista Pennasen koskaan vierailleen ammattikorkeakoulun tapahtumissa, tai ainakaan lukeneeni siitä paikallislehdistä.
Samaisessa juhlassa yliopiston kohta eläköityvä rehtori Lauri Lajunen esitti, että yliopiston ja OAMK:in yhteistyötä lisäisi se, että ammattikorkeakoulun tilat siirrettäisiin yhteiselle kampukselle Linnanmaalle. Henkilökohtaisest opiskelen OAMK:in suurimmalla kampuksella, eli Kotkantiellä. Koko kampuksen siirtäminen Linnanmaalle, kauemmas keskustasta, vielä nykyistä suurempaan yksikköön, kuulostaa oudolta ajatukselta niin opiskelijoiden kuin kaupungin talouden kannalta.
Lajusen kommentti kuitenkin osoittaa hyvin nykyisen ilmapiirin kaupungin johdossa ja etenkin yliopistolla. Jostain syystä yliopisto nähdään tärkeämpänä osana koulutuskenttää ammattikorkeakouluun verrattuna. Harvemmin kuulee Oulun markkinoivan itseään ammattikorkeakoulukaupunkina, opiskelija ja yliopistokaupunkina kylläkin.
Alussa esittämäni uutinen osoittaa sen, kuinka oululaisissa sana korkeakouluopiskelija assosioituu automaattisesti yliopisto-opiskelijaksi. Tämän ehkä ymmärtäisi vielä, jos OAMK olisi yliopistoa pienempi. Opiskelijamääriltään oppilaitokset ovat kuitenkin yhtä suuria.
Niin Oulussa, kuin valtakunnallisesti ylipäätään, on tärkeää, että korkeakouluja, kuten toisen asteen oppilaitoksiakin, on kahta erilaista. Yliopisto on enemmän teoreettinen, ammattikorkeakoulu taas tähtää käytännön työhön. Työmarkkinoitamme ajatellen kumpiakin tarvitaan. Tästä syystä ammattikorkeakoulua ja sen opiskelijoita ei tulisi vähätellä tai sivuuttaa, vaan nähdä heidät yhtä tärkeänä osana yhteiskuntaamme, eikä luoda keinotekoista erottelua.
Tärkeintä on aina, oppilaitoksesta tai asteesta riippumatta, oppiminen ja itsensä kehittäminen. Tämä on myös Oulun ja yliopiston johdon syytä muistaa.
Hyvänä esimerkkinä uutisoinnista toimi tämän päiväinen (19.9) Kalevan artikkeli fuksiopiskelijoiden rastisuunnistuksesta. Sivuuttaen sen, miksi fuksien suunnistuksista ylipäätään täytyy ilmoittaa poliisille, ja miksi Kaleva tekee siitä jutun, on uutisen kommentoinnissa häiritsevää se, että korkeakouluopiskelijat mielletään automaattisesti yliopisto-opiskelijoiksi. Kyseessä kuitenkin oli nimenomaan OAMK:in tekniikanopiskelijoiden vuosittainen rastisuunnistus, ei suinkaan yliopisto-opiskelijoiden.
Ammattikorkeakouluopiskelijana ja opiskelijakunta-aktiivina ihmetyttää ylipäätään, miksi yliopisto on kovemmassa huudossa niin paikallislehdissä kuin kaupunginjohdossa. Viime viikolla Kaleva uutisoi yliopiston aloitusjuhlasta Rotuaarilla, johon myös kaupunginjohtaja Martti Pennanen toi tervehdyksensä. Henkilökohtaisesti en muista Pennasen koskaan vierailleen ammattikorkeakoulun tapahtumissa, tai ainakaan lukeneeni siitä paikallislehdistä.
Samaisessa juhlassa yliopiston kohta eläköityvä rehtori Lauri Lajunen esitti, että yliopiston ja OAMK:in yhteistyötä lisäisi se, että ammattikorkeakoulun tilat siirrettäisiin yhteiselle kampukselle Linnanmaalle. Henkilökohtaisest opiskelen OAMK:in suurimmalla kampuksella, eli Kotkantiellä. Koko kampuksen siirtäminen Linnanmaalle, kauemmas keskustasta, vielä nykyistä suurempaan yksikköön, kuulostaa oudolta ajatukselta niin opiskelijoiden kuin kaupungin talouden kannalta.
Lajusen kommentti kuitenkin osoittaa hyvin nykyisen ilmapiirin kaupungin johdossa ja etenkin yliopistolla. Jostain syystä yliopisto nähdään tärkeämpänä osana koulutuskenttää ammattikorkeakouluun verrattuna. Harvemmin kuulee Oulun markkinoivan itseään ammattikorkeakoulukaupunkina, opiskelija ja yliopistokaupunkina kylläkin.
Alussa esittämäni uutinen osoittaa sen, kuinka oululaisissa sana korkeakouluopiskelija assosioituu automaattisesti yliopisto-opiskelijaksi. Tämän ehkä ymmärtäisi vielä, jos OAMK olisi yliopistoa pienempi. Opiskelijamääriltään oppilaitokset ovat kuitenkin yhtä suuria.
Niin Oulussa, kuin valtakunnallisesti ylipäätään, on tärkeää, että korkeakouluja, kuten toisen asteen oppilaitoksiakin, on kahta erilaista. Yliopisto on enemmän teoreettinen, ammattikorkeakoulu taas tähtää käytännön työhön. Työmarkkinoitamme ajatellen kumpiakin tarvitaan. Tästä syystä ammattikorkeakoulua ja sen opiskelijoita ei tulisi vähätellä tai sivuuttaa, vaan nähdä heidät yhtä tärkeänä osana yhteiskuntaamme, eikä luoda keinotekoista erottelua.
Tärkeintä on aina, oppilaitoksesta tai asteesta riippumatta, oppiminen ja itsensä kehittäminen. Tämä on myös Oulun ja yliopiston johdon syytä muistaa.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Pakkoruotsi
Pakkoruotsi, tuo monivuotinen kiistanaihe poliittisessa keskustelussa. Jostain syystä Perussuomalaiset omat omineet vastustajan kannan itselleen, vaikka pakkoruotsin vastustaminen tai kannattaminen ei ole oikeasti puoluekantaa katsova asia.
Kyllä, minäkin vastustan pakkoruotsia. Ja kyllä, minä olin peruskoulussa ja lukiossa se, joka ei osannut ruotsia, osin motivaation, osin muutenkin heikon kielipään vuoksi. Ja olen myös se, jota ei hirveästi viime keskiviikkona huvittanut, edeltävistä syistä johtuen, siirtyä korkeakoulussa pakollisille ruotsinkielen tunneille. Toisaalta omien argumenttieni alasampuminen edellisiin syihin vedoten on järjetöntä. Samalla perusteellahan minulla ei olisi oikeutta arvostella rikkaiden verotusta, koska itse tienaan niin vähän.
Palatakseni pakkoruotsiin, esiintyy julkisuudessa pääpiirteittän viittä erilaista argumenttia sen puolesta: 1) Historialliset syyt, 2) Ruotsin läheinen asema maailmankartalla, 3) On hyvä osata eri kieliä, 4) ruotsinkielen opiskelusta ei ole haittaakaan, ja 5) ruotsinkielisten palvelujen turvaaminen.
Kahdella ensimmäisellä argumentilla voimme yhtä hyvin perustella kouluihimme pakkovenäjän opiskelun. Historiallisesti, toki lyhyemmän aikaa, venäjänkieli oli ruotsinkielen ohella toinen virallinen hallintomme kieli. Tämäkin johtui käytännössä siitä, että Suomessa asuneet virkamiehet olivat usein suomenruotsalaisia, tai alunperinkin Ruotsista Suomeen muuttaneita. Lisäksi viime vuosina Venäjä on ollut meille Ruotsia merkittävämpi kauppakumppani.
Sitä en toki voi kieltää, etteikö eri kielten osaamisesta ole hyötyä. Lukioaikana valitsin kuitenkin itsellenii ylimääräiseksi kieleksi espanjan, jonka opiskelu tuntui paljon motivoivammalta kuin pakolliset ruotsintunnit. Kielten osaaminen on tärkeää. Kansainvälisesti kuitenkin esimerkiksi englanti, espanja tai venäjä ovat paljon merkittävämpiä kieliä. Ruotsinkielen opiskelun puolustaminen sillä perusteella, ettei siitä ole mitään haittaakaan, on vain täysin kelvotonta argumentaatiota.
Ainoa oikeasti pätevä argumentti pakkoruotsin suhteen on viimeinen, eli ruotsinkielisten ihmisten palvelujen turvaaminen yhteiskunnassa. Ruotsi on tällä hetkellä toinen virallinen kielemme. Se, tarvitseeko jokaisen virkamiehen sitä vaikkapa Joensuussa osata, on taas toinen asia. Aidosti Itä-Suomessa palveluiden kannalta venäjänkielen osaaminen voisi olla hyödyllisempää.
Minusta ylipäätään kielitaito täytyisi huomioida laajemmin, eikä aina olettaa ruotsinkielen olevan kaikkialla Suomessa tarpeellista. Englanti on aidosti kansainvälinen kieli jolla niin ulkomailla kuin opiskelija- ja työelämässä pärjää. Tilanne toki on toinen, jos satut asumaan tietyissä osin Suomea. Täytyykö kaikkien kuitenkaan osata nimenomaan ruotsia?
Ruotsi on tärkeä kieli muiden joukossa. Koulutuksessa voisimme kuitenkin antaa lasten itse päättää, mitä kieltä he haluavat englannin lisäksi opiskella, jos haluavat ylipäätään mitään. Erityisesti lukion ja korkeakoulujen vapaavalintaisuutta ruotsin kielen pakollisuuden poistamine lisäisi.
Pakkoruotsi on nykymaailmassa menneisyyttä, ei tulevaisuutta.
Kyllä, minäkin vastustan pakkoruotsia. Ja kyllä, minä olin peruskoulussa ja lukiossa se, joka ei osannut ruotsia, osin motivaation, osin muutenkin heikon kielipään vuoksi. Ja olen myös se, jota ei hirveästi viime keskiviikkona huvittanut, edeltävistä syistä johtuen, siirtyä korkeakoulussa pakollisille ruotsinkielen tunneille. Toisaalta omien argumenttieni alasampuminen edellisiin syihin vedoten on järjetöntä. Samalla perusteellahan minulla ei olisi oikeutta arvostella rikkaiden verotusta, koska itse tienaan niin vähän.
Palatakseni pakkoruotsiin, esiintyy julkisuudessa pääpiirteittän viittä erilaista argumenttia sen puolesta: 1) Historialliset syyt, 2) Ruotsin läheinen asema maailmankartalla, 3) On hyvä osata eri kieliä, 4) ruotsinkielen opiskelusta ei ole haittaakaan, ja 5) ruotsinkielisten palvelujen turvaaminen.
Kahdella ensimmäisellä argumentilla voimme yhtä hyvin perustella kouluihimme pakkovenäjän opiskelun. Historiallisesti, toki lyhyemmän aikaa, venäjänkieli oli ruotsinkielen ohella toinen virallinen hallintomme kieli. Tämäkin johtui käytännössä siitä, että Suomessa asuneet virkamiehet olivat usein suomenruotsalaisia, tai alunperinkin Ruotsista Suomeen muuttaneita. Lisäksi viime vuosina Venäjä on ollut meille Ruotsia merkittävämpi kauppakumppani.
Sitä en toki voi kieltää, etteikö eri kielten osaamisesta ole hyötyä. Lukioaikana valitsin kuitenkin itsellenii ylimääräiseksi kieleksi espanjan, jonka opiskelu tuntui paljon motivoivammalta kuin pakolliset ruotsintunnit. Kielten osaaminen on tärkeää. Kansainvälisesti kuitenkin esimerkiksi englanti, espanja tai venäjä ovat paljon merkittävämpiä kieliä. Ruotsinkielen opiskelun puolustaminen sillä perusteella, ettei siitä ole mitään haittaakaan, on vain täysin kelvotonta argumentaatiota.
Ainoa oikeasti pätevä argumentti pakkoruotsin suhteen on viimeinen, eli ruotsinkielisten ihmisten palvelujen turvaaminen yhteiskunnassa. Ruotsi on tällä hetkellä toinen virallinen kielemme. Se, tarvitseeko jokaisen virkamiehen sitä vaikkapa Joensuussa osata, on taas toinen asia. Aidosti Itä-Suomessa palveluiden kannalta venäjänkielen osaaminen voisi olla hyödyllisempää.
Minusta ylipäätään kielitaito täytyisi huomioida laajemmin, eikä aina olettaa ruotsinkielen olevan kaikkialla Suomessa tarpeellista. Englanti on aidosti kansainvälinen kieli jolla niin ulkomailla kuin opiskelija- ja työelämässä pärjää. Tilanne toki on toinen, jos satut asumaan tietyissä osin Suomea. Täytyykö kaikkien kuitenkaan osata nimenomaan ruotsia?
Ruotsi on tärkeä kieli muiden joukossa. Koulutuksessa voisimme kuitenkin antaa lasten itse päättää, mitä kieltä he haluavat englannin lisäksi opiskella, jos haluavat ylipäätään mitään. Erityisesti lukion ja korkeakoulujen vapaavalintaisuutta ruotsin kielen pakollisuuden poistamine lisäisi.
Pakkoruotsi on nykymaailmassa menneisyyttä, ei tulevaisuutta.
tiistai 9. syyskuuta 2014
Eduskuntavaaleihin 2015
Tein odotetun ja itsestäänselvän päätöksen viime keväisten eurovaalien jälkeen: päätin lähteä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleihin SKP:n listalla Oulun vaalipiirissä.
Tilanne Euroopassa tai Suomessa ei ole sitten EU-vaalien parantunut - pikemminkin päinvastoin. Viime vuosien kriisiytyminen maailmalla on ajautunut tilanteeseen, jossa suurvaltojen välinen uhittelu on muuntumassa avoimeksi konflikti Ukrainan alueella. Ollaan palaamassa jälleen vanhoihin vallihautoihin, jossa Venäjä ja Nato, USA:n johdolla, taistelevat omista etupiireistään.
Samaan aikaan taloudellinen tilanne ei ole parantunut. Viime kuukausien Venäjävastaiset pakotteet vaikeuttavat etenkin Suomen taloutta entisestään. Tilanteessa, jossa kansalaisista tulisi pitää huolta, jatkaa Stubb edeltäjänsä jalanjäljissä leikatessaa pienituloisilta ja köyhiltä.
Ukrainan kriisi on jo aiheuttanut Suomessa lomautuksia eri aloilla. Olemme EU:n kautta joutumassa kriisin osapuoleksi. Salassa valmisteltu ja Naton kanssa solmittut Isäntämaasopimus uhkaa viedä meiltä lopunkin itsemääräämisoikeuden.
Nyt jos koskaan tarvitsemme muutosta. Muutosta hallituksen toimintaan, muutosta yleiseen mielialaan, joka näkee poliittisen päätöksenteon turhana, ja muutosta, joka ei vain lupaa parannuksia ihmisten hyvinvointiin ja työllisyyteen, vaan aidosti toteuttaa sen.
Tästä syystä näen eurovaaleille loogisena jatkumona lähteä mukaan eduskuntavaaleihin. Aion nostaa esille samoja itselleni tärkeitä teemoja esiin kampanjassani, kuin mitä viime keväänäkin. Näitä ovat esimerkiksi opiskelijoita koskevat teemat, kuten opintotuen korotus ja erilaisten heikennysten vastustaminen, rauhanteema, niin siviipalvelus kuin Nato-jäsenyyden ehdoton vastustaminen, ja lähidemokratian lisäämisen vaatiminen, ja näitä heikentävien, esimerkiksi sote- ja kuntauudistusten vastustaminen.
Maailma on meitä varten. Sen takia me teemme siitä sen näköisen minkä haluamme. Leikkauksia vastaan - ihmisten puolesta!
Tilanne Euroopassa tai Suomessa ei ole sitten EU-vaalien parantunut - pikemminkin päinvastoin. Viime vuosien kriisiytyminen maailmalla on ajautunut tilanteeseen, jossa suurvaltojen välinen uhittelu on muuntumassa avoimeksi konflikti Ukrainan alueella. Ollaan palaamassa jälleen vanhoihin vallihautoihin, jossa Venäjä ja Nato, USA:n johdolla, taistelevat omista etupiireistään.
Samaan aikaan taloudellinen tilanne ei ole parantunut. Viime kuukausien Venäjävastaiset pakotteet vaikeuttavat etenkin Suomen taloutta entisestään. Tilanteessa, jossa kansalaisista tulisi pitää huolta, jatkaa Stubb edeltäjänsä jalanjäljissä leikatessaa pienituloisilta ja köyhiltä.
Ukrainan kriisi on jo aiheuttanut Suomessa lomautuksia eri aloilla. Olemme EU:n kautta joutumassa kriisin osapuoleksi. Salassa valmisteltu ja Naton kanssa solmittut Isäntämaasopimus uhkaa viedä meiltä lopunkin itsemääräämisoikeuden.
Nyt jos koskaan tarvitsemme muutosta. Muutosta hallituksen toimintaan, muutosta yleiseen mielialaan, joka näkee poliittisen päätöksenteon turhana, ja muutosta, joka ei vain lupaa parannuksia ihmisten hyvinvointiin ja työllisyyteen, vaan aidosti toteuttaa sen.
Tästä syystä näen eurovaaleille loogisena jatkumona lähteä mukaan eduskuntavaaleihin. Aion nostaa esille samoja itselleni tärkeitä teemoja esiin kampanjassani, kuin mitä viime keväänäkin. Näitä ovat esimerkiksi opiskelijoita koskevat teemat, kuten opintotuen korotus ja erilaisten heikennysten vastustaminen, rauhanteema, niin siviipalvelus kuin Nato-jäsenyyden ehdoton vastustaminen, ja lähidemokratian lisäämisen vaatiminen, ja näitä heikentävien, esimerkiksi sote- ja kuntauudistusten vastustaminen.
Maailma on meitä varten. Sen takia me teemme siitä sen näköisen minkä haluamme. Leikkauksia vastaan - ihmisten puolesta!
torstai 14. elokuuta 2014
Itä vs. Länsi
Viime viikkoina ei ole puhuttu valtamediassa mistään niin paljoa, kuin Venäjän vastaisista pakotteista ja sen vaikutuksista Suomelle. Kukaan ei varmaan kiistä, etteikö pakotteista olisi haittaa jo nyt Suomen taloudelle. Väittely on ollut siitä, ovatko ne liian suuria kestettäväksi, ja pitäisikö Suomen irtautua näistä EU:n yhdessä asettamasta pakotelinjasta.
Vähemmälle toki on jäänyt kysymys siitä, onko näillä pakotteilla ylipäätään mitään vaikutusta. Suomi ja muut Venäjän kanssa merkittävää kaupankäyntiä harjoittavat maat ovat suurempia kärsijöitä vastapakotteiden kautta, kuin mitä EU:n pakotteilla on vaikutusta Venäjään. Itänaapurillamme kuitenkin löytyy monia luonnonvaroja, teollisuutta ja energiaa aivan omasta takaa, jolloin käytännössä asetetut pakotteet eivät Kremliä paljoa tule hetkauttamaan.
Ylipäätään voi kysyä, miksi Venäjää ylipäätään kriisin suhteen rangaistaan. Kieltämättä sitä, että Venäjä toki on toiminut tilanteessa omia intressejään edistävällä tavalla, on tilanne, kuin koulussa kaksi luokkatoveria tappelisi keskenään ja jälki-istuntoa annettaisiin sille luokan pahimalle häirikölle.
Venäjä ei varmastikkaan ole toiminut kriisin suhteen oikein, (ei sillä, että olisivat EU tai USA:kaan, katsoessaan Ukrainan hallituksen toimia läpi sormien) , mutta Ukrainan sisäinen kriisi ei ratkea Venäjää painostamallla. Venäjällä on toki tärkeä osa Itä-Ukrainan tilanteen rauhoittamisen kannalta, jonka takia Kremlin päättäjiä on turhaa painostaa pakotteilla yms. toimilla, koska se ei tätä kriisiä tule ratkaisemaan, ei nyt, eikä tulevaisuudessa.
Ukrainan kansan kannalta tärkeintä on rauha, eikä ikiaikainen idän ja lännen välinen kädenvääntö. Niin kauan, kuin aikaa käytetään vain jommankumman osapuolen syyttämiseen, ovat ihmiset niitä, jotka kärsivät.
Vähemmälle toki on jäänyt kysymys siitä, onko näillä pakotteilla ylipäätään mitään vaikutusta. Suomi ja muut Venäjän kanssa merkittävää kaupankäyntiä harjoittavat maat ovat suurempia kärsijöitä vastapakotteiden kautta, kuin mitä EU:n pakotteilla on vaikutusta Venäjään. Itänaapurillamme kuitenkin löytyy monia luonnonvaroja, teollisuutta ja energiaa aivan omasta takaa, jolloin käytännössä asetetut pakotteet eivät Kremliä paljoa tule hetkauttamaan.
Ylipäätään voi kysyä, miksi Venäjää ylipäätään kriisin suhteen rangaistaan. Kieltämättä sitä, että Venäjä toki on toiminut tilanteessa omia intressejään edistävällä tavalla, on tilanne, kuin koulussa kaksi luokkatoveria tappelisi keskenään ja jälki-istuntoa annettaisiin sille luokan pahimalle häirikölle.
Venäjä ei varmastikkaan ole toiminut kriisin suhteen oikein, (ei sillä, että olisivat EU tai USA:kaan, katsoessaan Ukrainan hallituksen toimia läpi sormien) , mutta Ukrainan sisäinen kriisi ei ratkea Venäjää painostamallla. Venäjällä on toki tärkeä osa Itä-Ukrainan tilanteen rauhoittamisen kannalta, jonka takia Kremlin päättäjiä on turhaa painostaa pakotteilla yms. toimilla, koska se ei tätä kriisiä tule ratkaisemaan, ei nyt, eikä tulevaisuudessa.
Ukrainan kansan kannalta tärkeintä on rauha, eikä ikiaikainen idän ja lännen välinen kädenvääntö. Niin kauan, kuin aikaa käytetään vain jommankumman osapuolen syyttämiseen, ovat ihmiset niitä, jotka kärsivät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)